Rival Sonsin raivolla

Pitkästä pitkästä piiiitkästä piiiiiiiiitkästä aikaa on rockmusiikissa tapahtunut jotain, joka jää historiaan ja muuttuu klassikoksi (väittäköön muut jotain muuta). Rival Sons. Meidän onneksemme kalifornialainen (aika vaikea uskoa jenkeiksi musan perusteella) Rival Sons rakastaa eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista yleisöään. Bändistä on nautittu täällä jo muutamankin kerran.

Viimeisin energisoiva ilotulitus tarjoiltiin Hartwall Areenalla 30.5. Aerosmithin lämmittelijänä. Pidin tapausta itselleni suurempana juhlana kuin itse Steven Tylerin johtamaa rutinoituneiden konkareiden varman päälle –spektaakkelia, sinänsä tyylikästä. Rival Sons luottaa musiikkiinsa. Messiin lavalle ei tarvita muuta kuin bändin massiivinen hard rock -energia ja laulaja Jay Buchananin kunnioitettava ääniala ja iso karisma (ja iso tukka). 

Tuolla keikalla bändi esitti jo ennakkoon kesäkuun 6. päivänä julkaistulta uudelta albumiltaan näytteitä tulevasta. Ja hyvältähän se kuulosti. Nyt kun A, B ja C-puolet käsittävä yhtyeen suomalaisille kuulijoille oranssi tuplavinyyli Great Western Valkyrie pyörii lautasella, sehän toimii. Tunnustan, että odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla. Vielä ennen uusinta levyä pohdin, voisiko Rival Sons pitää tasonsa ja tarjoilla rockia siihen malliin, mikä koukuttaa ja pitää hyppysissään. Musiikkia, jossa todella on mihin tarttua.

Paikoitellen Buchanan muistuttaa nuorta Ian Astburya The Cultin suuruuden vuosilta. Itseni kaltaisen suuren Ian Astbury ja The Cult -fanin näkökulmasta pidän sitä ainoastaan isona etuna. Päällimmäiseksi kuitenkin nousee toinen tunne, olkoonkin että kyllästymiseen saakka bändin yhteydessä hoettu: Robert Plantin uudelleensyntymä. Siitäkin huolimatta, että Plant yhä elää. Tarvitsemmeko uutta Led Zeppeliniä? Miksi ei. Robert Plantistä ei enää rokkikukoksi ole eikä toisaalta Led Zeppelin ole myöskään luvannut enää nousta lavoille. Sallittakoon nuoremman polven jatkaa kunniakasta perinnettä mutta omilla ehdoillaan.

Buchanan myöntääkin Zeppelinin vaikutuksen auliisti Soundin Timo Isoahon (6-7/2014) haastattelussa: ”Varastin Zeppelinin debyytin isosiskoni poikaystävältä ja levy muutti tuolloin käsitykseni rock-musiikista. Nyt voin vain toivoa, että karman laki antaa minulle armoa ja eivätkä kaikki Rival Sonsin levyt joudu pitkäkyntisten käsiin!”.

Tuskinpa, sillä Rival Sonsin tuotanto on sitä tavaraa, johon ainakin itse olen valmis satsaamaan jopa ikiomia pennosiani. Ja mikä parasta, levyjä saa myös retrosti vinyyleinä.

P.S. Aerosmithin keikasta sen verran, että Steven Tyler porukoineen hoiti keikan tyylikkäästi kotiin melkoisen jähmeän suomalaisyleisön edessä. Keikan ajan Tyler kuori päältään tavaraa faneilleen, ensin lähti pitkä valkoinen takki, sitten lähtivät myös aurinkolasit, juomapullo, rannekoru… Rakastetuimmat hitit kuultiin.

Volyymit tosin olivat liian kovalla (siitä olivat samaa mieltä myös nuorempien seuralaisteni korvat). Ääni meni ruvelle etenkin miksauskopin takana, jossa keikan loppuajan notkuin. Siellä taas nojailin, koska meinasin pyörtyä. Oikeasti. En Tylerin ihanuudesta vaan siksi, että kentän etualalla lähellä lavaa happi oli loppua. Näin pitkälle piti siis rokkimimmin elää ennen kuin koki sananmukaisesti keikan pyörryttävän fiiliksen.