Bullerinan muotokuva

Näköjään on tavakseni tullut muistella menneitä, joten annan mennä.

Olin nähnyt kesällä 1984 Leningradissa esteettisen tajuni ylösalasin pyöräyttäneen neuvostotaiteilijoiden balettiesityksen. Kyseessä oli sittemmin täälläkin arvoon nousseen koreografin Boris Eifmanin luomus, tuohon aikaan rajan takana arveluttavassa maineessa olevan nykytanssin liitto klassisen baletin kanssa. Eifmanin ’uuden baletin’ ryhmä oli tuohon itselleni kohtalokkaaseen kesään mennessä toiminut kaupungissa seitsemän vuotta ja kiertänyt tanssimassa ympäri laajan neuvostomaan.

Eifmanin baletti oli taistellut tilastaan virallisen taidekäsityksen kentässä, mutta valloittanut puolelleen niin paikallisen kulttuuriväen, intelligentsijan kuin myös länsituristitkin. En undergroundiin uponneena ollut aikaisemmin ollut erityisen innostunut baletista saatikka elitistisenä pitämästäni kulttuurista yleensä. Nähtyäni alun perin Mozartin säveltämän hauskan opera buffan Figaron häiden mukaelman, tällä kertaa Gioachino Rossinin musiikilla esitettynä tanssiteoksena, avauduin yhdessä illassa baletille.

Niinpä heti silloiseen kotikaupunkiini Tampereelle palattuani ilmoittauduin Elwa Molinin aikuisbaletin tunneille. Tosin ryhmässä nuorin taisi olla seitsenvuotias ja meitä parikymppisiä oli vain muutama. Yksi pikkupoikakin joukossa oli. Viime vuoden lopussa Elwa ripusti tossut naulaan ja sulki pyöreät 50 vuotta tanssin riemua levittäneen Tanssiin kutsu-koulunsa ovet. Harmi. Muistelen lämpimästi Elwaa opettajana. Tunneille oli tumpelompikin tervetullut. Aina oli toivoa.

Olin pitkä ja kömpelöhkö enkä todellakaan mikään hoikkeliini. Ihan alas spagaattiin en koskaan päässyt. Lonkkani vaivoin kääntyivät ulospäin 180 asteen aukikiertoon niin kutsutussa jalkojen ensimmäisessä asennossa ja syvälle alas painuvasta grand pliéstä pääsin vain vaivoin ylös heikoin reisilihaksini. Grand jeténi, jossa jalat on korkeassa ilmalennossa tarkoitus heittää spagaattimaiseen asentoon - se oli siis päämäärä - näytti sivullisesta varmastikin varpusen hypähtelyltä.  Noloa, mutta niin ihanaa. Taistelu painovoimaa vastaan uudisti minut tanssitunti tanssitunnin jälkeen.

Tankoharjoitukset á la barre ne vasta mahtavia olivat. Opettaja komensi sivulta: "Tendu! Fondu! Frappé! Älkää roikkuko tangossa!" Lukukauden lopulla saimme luvan hankkia kovakärkiset balettitossut, nuo kaikkien pikkutyttöjen ja hieman isompienkin lempijalkineet. Olin haltioissani. Kun ensimmäisen kerran yritin - tangossa tietysti roikkuen - nousta niillä varpailleni, olivat nilkkani muljahtaa. Aivan liian paljon painoa aivan liian heikoille nilkoille. Ei olisi minusta tullut Kansallisbaletin pikkujoutsenta vaikka olisivat kotona laittaneet balettikouluun jo kaksivuotiaana.

Poikaystävästäni hurahdukseni balettiin oli pelkästään huvittavaa. Varsin uskalletusti hän kutsui minua bullerinaksi. Olin sitten kuinka naurettavan näköinen tahansa, tuon vuoden jälkeen tunsin oman kehoni aivan uudella tasolla. Olin tullut ’kehotietoiseksi’. Vaikka baletin lähes kaikki liikkeet kumartavat ainoastaan estetiikalle ja jopa vääristävät ihmiskehon luonnottomiin asentoihin luodakseen keveyden illuusion, oli vartalon vääntämisestä hyötyä. Hyvä ryhti ei lähde hartioiden oikaisusta taaksepäin, se lähtee lantion ojennuksesta kohti kattoa. Sen tiedän yhä.

Yhä myös seuraan Eifmanin baletin voittokulkua maailmalla.

Miesenergiaa Mansessa

Aivan kuin naisvoimassa ei olisi jo riittävästi kummasteltavaa, piti lähteä Tampereelle saakka miesenergiaa etsimään. Opiskeluaikainen ystäväni nimittäin kutsui minut kylään kotiseudulleen tarkastamaan Tampereen Teatterikesän tarjontaa.

Ensin suuntasimme Tampere-talolle tsekkaamaan tanskalaisen Neander-ryhmän BLAM!-nimisen teatteriproduktion, jossa ei puhuttu vaan kirjaimellisesti hypittiin seinille. BLAM!, jota ryhmä luonnehtii lauseella ’Die Hard Meets the Office’, on yhdistelmä mimiikkaa, parkouria, sirkusta, akrobatiaa ja tanssia. Liike ja kehollisuus ovat esityksen juttu, ja siksi sen ainokaisiin kolmeen sanaan why!!?, cut ja fuck latautuu paljon painoa.

Näyttämöllä elehtii, ilmehtii, kikkailee, pyörii, kiipeää, kaatuu, hyppää, ryömii, keinuu, heittää volttia ja leipoo toisiaan lättyyn neljä toimistorottaa lopen kyllästyneinä harmaaseen kynänpyörittelyynsä ja toimiston nurkassa raksuttavaan, keskinkertaisuuden ylimpään symboliin, faksiin. Kun kireän, mutta omia paheitaan piilottelevan pomon silmä välttää, alkavat tämän kolme alaista kuvitella itsensä toimintaelokuvien sankareiksi.

Hiirimäisen pysähtynyt uneliaisuus väistyy, kun miehet filmaavat kuvitteellisella kameralla toimintaleffoista tuttuja stunttitemppuja.  Rei’ittäjät muuttuvat konekivääreiksi, kun toimistoon pölähtävät vuoronperää paikalle Terminaattorin, RoboCopin ja Rambon kaltaiset hahmot. Meno kiihtyy, sankarit ja viholliset ampuvat ja tulevat ammutuiksi tuhdeilla aseilla, ruumiit lennähtelevät seinille tai kierähtelevät toimiston sermien ja pöytien yli. Esityksen alun vaisu tunnelma kiihtyy loppua kohden. Toimiston lattiasta tulee seinä, pomosta sankari muiden mukana ja valtavan loppurymistelyn jälkeen tunnelma muuttuu kiihkeäksi tanssiksi äijämusiikin tahtiin.

Yhden ketterimmistä rooleista veti esityksen ohjannut islantilaissyntinen Kristján Ingimarsson, joka tunnetaan Tanskassa niin poliittisen kuin kokeellisenkin teatterin tekijänä. Aamulehden toimittaja Minna Ohtamaa on päässyt jututtamaan poikamaisen kujeilevaa, 46-vuotiasta Ingimarssonia, joka kertoo ottaneensa toimintaelokuvat esityksen aiheeksi, koska ihailee kyseisten leffojen liikekieltä (Aamulehti/Ihmiset, 9.8.2014).

BLAM! edustaa tyylikästä miesenergiaa. Esityksen luulisi kelpaavan vaativammallekin nuorelle miehelle, jonka kaltaisia ei teatterin katsomossa tavallisesti tapaa. Nautin itsekin esityksen vauhdista ja miesten taitavasta akrobatiasta. Olisin tosin saanut kohelluksesta enemmän irti, jos kuuluisin toimintaelokuvien ystäviin ja olisin paremmin tunnistanut näyttelijöiden metamorfoosien kohteet. Itse asiassa pidän toimintaleffoja äärimmäisen haukotuttavina enkä muista, että olisin jaksanut katsoa ainuttakaan lajityypin elokuvaa loppuun asti. Tämän kuitenkin jaksoin ja varsin mielelläni vieläpä.

Seuraavana iltana suuntasimme TT Frenckelliin tarkistamaan, mitä Jussi Parviaisen näytelmälle Jumalan rakastaja on tapahtunut kolmessakymmenessä vuodessa. Testosteroni turskahteli entiseen malliin, rautaa nousi ja näyttelijöiden ponnistus kuului ja tuntui varmasti takariville asti. Näytelmästä oli tullut entistä ajankohtaisempi.

Pitänee paikkaansa väite, että Jumalan rakastaja oli 80-luvulla edellä aikaansa. Siihen aikaan oman kehon, fyysisen olemuksen ja äärimmilleen viedyn yksilöllisyyden palvonta ja narsismi vähän jokaista itsekeskeistä persoonallisuutta selittävänä käsitteenä nostivat treenattuja päitään. Nyt omaan peilikuvaan tuijottaminen - tai sanoisiko oman kännykkäkameran linssiin tuijottaminen - on jokamiehen ja jokanaisen velvollisuus mikäli mielii olla olemassa ja kuulua jengiin. Sisältä hukassa oleva voima korvataan ulkokuoren kiillolla ja houkuttelevuudella. Kehon hallinta todistaa itsensä voittamista. Jumala kenties löytyy ihmisestä itsestään, mutta Juska Paarman tapauksessa ulkoisen muodon maailmasta, täydellisestä kehosta.

Kokkolan kaupunginteatterin version Jumalan rakastajasta on ohjannut Sakari Hokkanen ja vuoteen 2013 sen on sovittanut dramaturgi ja näytelmäkirjailija Jussi Moila. Käsiohjelmassa Moila kertoo, että vuoden 2013 versiossa alkuperäisesityksen provosoiva väkivalta ja aidontuntuinen seksi on haluttu ohittaa, sillä itse tarinan ei haluttu peittyvän väkivaltaan ja seksiin. Luen ohjelmasta, että tässä sovituksessa sen sijaan korostetaan ”ihmisten yksinäisyyttä ja vieraantumista ruumiistaan sekä maailman ”pornoistumista”: seksin muuttumista ulkoa nähdyksi sisältä koetun sijasta”.

Moila kertoo edelleen näytelmän kuvaavan suomalaista miestä ja tämän roolia yhteiskunnallisessa murroksessa. ”Juska hylkää Jumalan ja omat juurensa ja yrittää luoda itse itsensä. Hän jauhautuu markkinatalouden yksilökultin ja konservatiivisen luterilaisen moraalin väliin: yrittää olla oma jumalansa mutta hajoaa syyllisyyteen”, Moila jatkaa käsiohjelman tekstissä.

Juska Paarman osan vetäjä, näyttelijä Mikko Virtanen on rakentanut oman kehonsa uudelleen fyysisesti ja esteettisesti vaativaa pääroolia varten. (Älkäämme muuten unohtako kolmoisroolia vetänyttä Seppo Merviää, joka esittää näytelmässä Juskan peilikuvaa, tämän bodariesikuvaa sekä naismaista vaatesuunnittelijaa. Merviä vetää näytelmässä fyysisesti yhtä ansiokasta roolia.) Treeniajastaan Virtanen on pitänyt blogia, josta voi lukea että hänen suhteensa omaan kehoon muuttui ja vaiheeseen liittyi myös sairaalloisia oman ruumiin itsetarkkailun muotoja. Kuinka helppoa onkaan kehittää itselleen syömishäiriö, treenaamisen tai laihduttamisen pakko, jonka pohjalla on valehteleva kehonkuva.

Juska Paarma taistelee mitättömyyden tunteen, eksistentiaalisen yksinäisyyden, ulkoisen ja sisäisen jumalansa etsinnän, seksuaalisen kyvyn ja impotenssin, homofobian sekä hybriksen kohtalonpyörässä. Veren maku suussaan Juska riuhtoo rautaa katkeamispisteeseen asti. Hän löytää äärimmäisen kipupisteensä, henkinen kantti katkeaa, Juska ristiinnaulitsee itsensä kehollisuuden Golgatalle ja luisuminen mielen pimeyteen ja yli-ihmisenä elämisen harhaan alkaa. Juskasta tulee ihailemansa David-patsas, ulkoisesti täydellinen jumalankuva, sisäisesti silkkaa silkkoa. Piinaava itseinho ja yksinäisyys vääristyvät vallaksi hallita toisten olemassaolon oikeutusta.

80-luvun Jumalan rakastajan yksityiskohtia en enää kovin tarkasti muista, onhan näkemästäni esityksestä kulunut jo 30 vuotta. Ajassa kylläkin on muuttunut paljon: alastomuus näyttämöllä ei enää ole sensaatio ja itsekorostuksen välineet ovat mullistuneet täysin. Instagrammit, selfiet, tinderit, oman viehätysvoiman kuvalliset testaamiset ja kuntosalijäsenyydet ovat kaikkien ulottuvilla.

Jumalan rakastajan lailla edellä aikaansa oli myös Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen elämän kriisimonologi Yksinteoin vuodelta 1990. Faktan ja fiktion rajamailla liikkuva itsetilitys kun on tehty ennen some-aikakautta.

BLAM! pallottelee miehen kehollisuudella kevyen komiikan ja sulavan liikkeen keinoin. Jumalan rakastaja taas ryömii pohjamudissa, tähtää tarkasti kohteeseensa, ampuu järeästi ja jää vaivaamaan mieltä.

Ei kahta ilman kolmatta. Auringonlaskun viilennettyä terassit (oli ihana hellepäivän ilta) pohdimme Jack the Roosterin vessassa ystäväni kanssa, mihin suunnata seuraavaksi. ”Eiköhän lähdetä katsomaan Vaavia”, ehdotin vain leikilläni, sillä tiesin ettei ystäväni erityisesti punkista piittaa. Aliarvioin ystäväni laaja-alaisuutta, sillä tämä olikin heti valmis. Kumijalka alle ja Pispalaan Vastavirta-klubille.

Lavalla soitteli jo Karanteeni. Tungimme vessapaperia korviimme, koska korvatulpat eivät näköjään ikinä seuraa mukanani. Karanteenin jälkeen soitti salolainen Vaavi ja meno vain parani kun lauteille nousi alun perin kouvolalainen Loose Prick. 

Yleisössä on paljon oman ikäisiäni 70-80 -lukujen vaihteen punkmuistojaan nostalgisoivia hemmoja. Vasta kun istuimme Vastavirrassa, muistin että juuri samainen ystäväni oli kylläkin tutustuttanut minut 70-luvun lopussa tamperelaiseen opiskelija-asuntola Rastin kellarissa sijainneeseen I-Klubiin, tuohon kaikkien myöhempien tamperelaisten punk-klubien iskään.

Miesvoimalla kulttuurimatkani Manseen oli alkanut ja siihen se oli myös päättyvä. Täysikuun kuumottaessa yön mustaamalla taivaalla matkalla Vastavirta-klubilta ystäväni kotiin tilitti nuori taksikuski Latela-kielellään eli Tampereen murteella perinpohjaisesti päänsärkyään ja muuta terveydentilaansa sekä tyttöystävänsä kissan sairastumisesta aiheutunutta stressiään. Miesenergia sai encorensa ja matka sujui poikkeuksellisen rattoisasti.

DBTL – rokkireleistä pikeepaitaan

Alkavat tämän kesän festarit loppua ennen kuin kunnolla edes ehdin iloita muiden mukana.  Kävin sentään Down By The Laiturin lauantai-illassa aistimassa ilmapiiriä. Iloinen yllätys oli, etten juurikaan tuntenut porukan keskellä itseäni fossiloituneeksi juhlijaksi. Laiturista on tullut turkulaisten ja vähän turistienkin yhteinen juhla. Siitä kertovat tietysti myös festarin laaja artistikunta Robinista Apulannan, Neljän Ruusun, Rasmuksen ja Daruden kautta Kaija Koohon, Paula Koivuniemeen ja Martti Servoon & Napanderiin.

Kansanjuhlan tunnelman aistii valitettavasti myös itse alueen ulkopuolella joenpenkalla, joka illan mittaan kuorruttui roskasta, tyhjistä olutkeissien kuorista ja niistä Viron tölkeistä, joita ulkomaalaiset pullonkerääjätkään eivät huoli noukkia.

Kun tungeksimme parin ystäväni kanssa esiintymisalueella pikee- ja teepaitaisten, sortseihin ja helleasuihin pukeutuneiden, pikemminkin keski-ikää hipovien juhlijoiden kuin teinien joukossa, aloimme muistella DBTL:n syntyä. Hyvää tuuria minulla silloisena tamperelaisena oli, kun satuin Turkuun tuttavien luokse vierailulle juuri kun kaikkien aikojen ensimmäistä Laituri-festaria pysytettiin vuonna 1988.

Meininki oli tuolloin toinen. Juhla oli pienimuotoinen, levisi ympäri kaupungin kapakoiden ja katujen pieniksi mutta pääosin ilmaisiksi tapahtumiksi hieman Taiteiden yön tapaan. Laituri rokkasi. Kaupungilla risteili joukoittain mustiin pukeutuneita rock-hahmoja ja mustahuuliakin; monilla yllään nahkatakit, polvista repaleiset farkut tai pinkeät trikoot. Tänä kesänä sain oikein zoomailemalla zoomata, jos halusin näköpiiriini jonkun vähääkään rock-henkisen kohteen.

Ystäväni muisteli, että alkuaikojen Laituri oli Se Vuoden Tapahtuma, jota varten kaivettiin naftaliinista prätkärotsit ja muut rokkivermeet ja lähdettiin radalle. Yliopistotutkijoistakin kuoriutui esiin rokkaava ydin: kerran vuoteen tieteen toivot saivat sonnustautua kapinaimagoon, joka kyti kaiken akateemisen asiallisuuden alla.

Itsekin muistan hyvin erään baaritiskiepisodin. Vieressä istunut keski-ikäinen turkulainen mieshenkilö alkoi arvostella prätkärotsiin ja mustiin Dekadenz-goottipuodista hankkimiini mustiin narutrikoisiin pukeutunutta minua kysyen ’Mikä pelle sääkin oot?’ Myönnän, että manselaisena vaihtoehtokulttuurin kasvattina kysymys pääsi yllättämään täysin puun takaa. Tampereen yleinen katukuva kun näytti ja näyttää edelleen  rokkaavammalta kuin konsanaan Lontoon, jos ei oteta huomioon etnistä vaatetusta.

Ekojen festareiden päätapahtuma sijoittui Iskeri-TVO-S-Osis –akselille ja näitä opiskelijakapakoita yhdisti rocktuubi, tunneli, jota pitkin pystyi kulkemaan kuppilasta ja esiintymislavalta toiseen. Kaupungin legendaarinen rock-pubi Tinatuoppikin täytyi tietysti tarkastaa ja rennoksihan meno todettiin. Ei ollut lainkaan paheksuttavaa, jos pitkämatkalaisena otti pienet torkut alakerran sohvalla.

Toki DBTL:n järjestäjät ovat vaihtuneet jo moneen kertaan. Nykyisistä vapaaehtoisistaan huolimatta festarin alkuaikojen talkootunnelma on väistynyt kannattavuusvaatimusten alle. Se näkyy myös festivaalin ilmeessä, aluetta hallitsevat panimoiden tuotteiden logot, erilaiset tuotenimet ja makkarakojut.

Turkulaisten Jorma Teerijoen ja Riikka Oksasen nuorine, katu-uskottavine apureineen lanseeraama alkuperäinen Down By The Laituri oli siinä määrin iso suksee, että helsinkiläiset perustivat pikimmiten itselleen samanlaisen, Urban Festivalin. Uuden vuosituhannen taitteessa myös turkulainen elektronisen musiikin festivaali Koneisto sai toimia esikuvana pääkaupunkilaisille.  Kupittaalla järjestetty festarihan siirtyi vuosien 2000 ja 2001 jälkeen helsinkiläisille, koska Turun kaupungilla ei ollut kiinnostusta lähteä taloudellisesti tukemaan tätä uuden tyyppistä musiikkijuhlaa.

Ensimmäinen DBTL, joka kuulemma sai nimensä vastavedoksi Creedence, Clearwater & Revivalin Up Around the Bend -biisille, vietettiin kesäkuun alussa muistaakseni hyvinkin koleissa keleissä, jolloin nahkatakki puettiin todelliseen tarpeeseen. Kun juhla siirrettiin heinäkuun loppuun, on arskakin alkanut näyttäytyä pippaloissa. Tosin muistissa on hyvin kahden vuoden takainen Dingon keikka, joka jokirannan yllä riehuvan ukkossään vuoksi jouduttiin poikkeuksellisesti keskeyttämään.

Mutta tikulla minua silmään. Mitä syytä on muistella menneitä, kun koko maailma ja ajanhenki on muuttunut sitten nousukkaan 80-luvun. Silloin lähes täystyöllistetyssä Suomessa kapinoitiin rokilla, koska ei haluttu laukata menestyksen perässä. Nyt ei kapinoida edes syystä, vaikka useimmilta menestys karkaa kiitolaukkaa jo kaukana horisontissa.