perjantai 5. syyskuuta 2014

Tovi Toven seurassa


Paljon hypetetyt taide- ja kulttuuri-ilmiöt lakkaavat tavallisesti kiinnostamasta minua ennen kuin ehdin niitä itse todistaa. Mielenkiinto lopahtaa. Tuntuu siltä, että monesta tuutista tulvivina välähdyksinä tai satunnaisina sirpaleina olen esityksen, elokuvan tai näyttelyn jo kokenut. Leffojen trailerit ovat spoilaajista pahimpia.


Mutta nyt jonotan kärsivällisesti kadulla noin kuudenkymmenen ihmisen kantapäillä. Me kaikki haluamme jalkamme Ateneumin oven väliin vielä kun mahdollista, neljä päivää ennen Tove Janssonin näyttelyn sulkeutumista. Jonossa huomaan, että Janssonilla on paljon ’tykkääjiä’. Teinit, nuoret opiskelijat, taidetta enemmänkin nähneet, vauvat ja mammat, miehet ja naiset aika lailla tasapuolisesti, suomen- ja ruotsinkieliset sekä vierasmaalaiset turistit odottavat maltillisesti omaa vuoroaan lippuluukulle.

Kuljemme peräkkäin Ateneumin väljissä saleissa kuin karja aitauksessaan. Kaikki haluavat nähdä järjestyksessä ja etuilematta jokaisen Toven taulun ja piirroksen. Näkemistä riittää: esillä on kymmeniä mahtavia öljyvärimaalauksia ja satoja luonnoksia ja piirroksia niin Muumien maailmasta kuin myös poliittisia pilakuvia ruotsinkielisestä sodanaikaisesta Garm-lehdestä. (Moniko Muumien ystävä muuten tietää, että Jansson kuvitti kirpakkaa ja rohkeaakin satiiria toisen maailmansodan käänteistä?)

Ymmärrän hyvin, että Tove halusi tulla arvostetuksi nimenomaan taidemaalarina. Hänen maalauksensa ovat vaikuttavia: 1930-40 -lukujen tummista, murretuista väreistä 50-luvun etsinnän kautta vapautuneempaan 60- ja 70 -lukujen abstraktiin ilmaisuun, informalismiin ja heleään värimaailmaan. Janssonin kehitys kuvataiteilijana noudatti ajan tuulia ja taidesuuntauksia - olivat linjassa ajan hengen kanssa.

Toven opettajan, Sam Vannin, vaikutus näkyy ja tuntuu etenkin muotokuvissa. Joihinkin maalauksiin on piirtynyt jälki-impressionisti Paul Gauguinia ihaileva ote. Itse lumoudun aivan erityisesti Toven 60-luvun meriaiheisista maalauksista. Niihin saattaa upota. Tai sitten kellua vellovilla aalloilla.

Janssonin aiheista näkyy, että taiteilija eli melkoisen yksityistä elämää. Asetelmat, kaupunkiasuntojen interiöörit, lukuisat omakuvat, muotokuvat, ikkunanäkymät, maisemat kertovat taiteilijan halusta työskennellä omassa rauhassaan. Toki kyseiset aiheet olivat tuohon aikaan yleisiä.

Jansson ei kenties ole huomattavan omaperäinen taidemaalari, mutta nautittavaa katseltavaa hänen tuotantonsa on aina hennosta Muumimaan olentoja luonnostelevasta tussiviivasta valtaviin ihmisjoukkoa kuvaaviin seinämaalauksiin. Koen näyttelyssä isoista taidemuseoista tutun exhaustion-ilmiön. Ihailtavaa on niin paljon, ettei mieleni kerralla pysty kaikkea ottamaan vastaan.
   
Kun astun Ateneumista ulos, jono on kasvanut jo korttelin mittaiseksi.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Zen ja sienestämisen taito


Enpä olisi nuorena uskonut, että keski-ikäisenä euforiaan riittää kaunis syyssää, metsän tuoksu, puiden suhina, sammaleen rapina kumisaappaiden alla, sienikori ja tattisaalis. En edes yritä olla omaperäinen vaan yhdyn sosiaalisen median lukuisiin hehkuttajiin, niihin jotka ovat löytäneet onnen sienimetsästä.


Juuri nyt metsä on täynnä ’pikkupossuja’ (porcino) kuten niitä italiaksi kutsutaan: puhtaita ja raikkaita herkkutatteja mattaisine suklaanruskeine hattuineen ja madottomine valkoisine jalkoineen. Sen kun menee ja ojentaa kätensä. Yksistään jo pieneltä mökkitontiltamme kokosin eilen parissa minuutissa kolmisenkymmentä herkkutattia. (Enkä tätä kertoessani edes turvaudu sienivaleeseen.)

Kuvassa sienikorissani näkyvän jättisienenkin poimin. Tutustuttuani mahtiyksilöön tarkemmin, oli sen jalka täysin madoton. Siitä paistelin sipulin ja smetanan kera kokonaisen pannullisen ilta-apetta.

Heikompanakin sienivuonna metsästäjä-keräilijän jälkeläisen vaisto vetää metsän siimekseen. On surkeita syksyjä, jolloin jopa kitkeriin kangasrouskuihin täytyy turvata. Toisina syksyinä löytyy runsaasti kultaisia kantarelleja poronjäkälämatolta, syötäväksi kelpaavia herkkutatteja harvemmin mistään. Paikkaa, jossa kasvaa runsaasti mustatorvisieniä, vaalin kuin suurinta salaisuuttani.

Toki voi metsään mennä ilman sienikoriakin, mutta ainakaan itse en tule sinne suunnanneeksi ilman järkevää syytä. Samoilun ihanuuden lisäksi sienet ovat maistuvaa ravintoa, josta talvella voi paistella muhennoksia tai keitellä kermaista tattisoppaa. Tässä kohtaa tekee mieleni ummistaa ainakin toinen silmäni Tshernobylin säteilyltä. Tosin radioaktiivista cesiumia herkkutateissa kuulemma esiintyy vähemmän kuin monissa muissa kauppasienissä. Elohopeaa ja hopeaa niissä kuitenkin jonkin verran on.

Sienestäminen on zen. Puhdasta meditaatiota. Mielen tyhjennystä. Henkisten voimien lataamista. En tiedä juuri mitään muuta toimintaa, jossa mieli täydellisesti lepää samaan aikaan kehon työskennellessä metsän risukoissa, kivikoissa, ylä- ja alarinteissä, upottavassa kosteassa sammaleessa.

Eräänä syksynä olin onnekas. Näin suoraan yläpuolellani taivaalla monisatapäisen kurkiparven kokoamassa kurnuttaen joukkojaan ja suuntaavan sitten valtavana kurkiaurana kohti etelää.