Rival Sonsin raivolla

Pitkästä pitkästä piiiitkästä piiiiiiiiitkästä aikaa on rockmusiikissa tapahtunut jotain, joka jää historiaan ja muuttuu klassikoksi (väittäköön muut jotain muuta). Rival Sons. Meidän onneksemme kalifornialainen (aika vaikea uskoa jenkeiksi musan perusteella) Rival Sons rakastaa eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista yleisöään. Bändistä on nautittu täällä jo muutamankin kerran.

Viimeisin energisoiva ilotulitus tarjoiltiin Hartwall Areenalla 30.5. Aerosmithin lämmittelijänä. Pidin tapausta itselleni suurempana juhlana kuin itse Steven Tylerin johtamaa rutinoituneiden konkareiden varman päälle –spektaakkelia, sinänsä tyylikästä. Rival Sons luottaa musiikkiinsa. Messiin lavalle ei tarvita muuta kuin bändin massiivinen hard rock -energia ja laulaja Jay Buchananin kunnioitettava ääniala ja iso karisma (ja iso tukka). 

Tuolla keikalla bändi esitti jo ennakkoon kesäkuun 6. päivänä julkaistulta uudelta albumiltaan näytteitä tulevasta. Ja hyvältähän se kuulosti. Nyt kun A, B ja C-puolet käsittävä yhtyeen suomalaisille kuulijoille oranssi tuplavinyyli Great Western Valkyrie pyörii lautasella, sehän toimii. Tunnustan, että odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla. Vielä ennen uusinta levyä pohdin, voisiko Rival Sons pitää tasonsa ja tarjoilla rockia siihen malliin, mikä koukuttaa ja pitää hyppysissään. Musiikkia, jossa todella on mihin tarttua.

Paikoitellen Buchanan muistuttaa nuorta Ian Astburya The Cultin suuruuden vuosilta. Itseni kaltaisen suuren Ian Astbury ja The Cult -fanin näkökulmasta pidän sitä ainoastaan isona etuna. Päällimmäiseksi kuitenkin nousee toinen tunne, olkoonkin että kyllästymiseen saakka bändin yhteydessä hoettu: Robert Plantin uudelleensyntymä. Siitäkin huolimatta, että Plant yhä elää. Tarvitsemmeko uutta Led Zeppeliniä? Miksi ei. Robert Plantistä ei enää rokkikukoksi ole eikä toisaalta Led Zeppelin ole myöskään luvannut enää nousta lavoille. Sallittakoon nuoremman polven jatkaa kunniakasta perinnettä mutta omilla ehdoillaan.

Buchanan myöntääkin Zeppelinin vaikutuksen auliisti Soundin Timo Isoahon (6-7/2014) haastattelussa: ”Varastin Zeppelinin debyytin isosiskoni poikaystävältä ja levy muutti tuolloin käsitykseni rock-musiikista. Nyt voin vain toivoa, että karman laki antaa minulle armoa ja eivätkä kaikki Rival Sonsin levyt joudu pitkäkyntisten käsiin!”.

Tuskinpa, sillä Rival Sonsin tuotanto on sitä tavaraa, johon ainakin itse olen valmis satsaamaan jopa ikiomia pennosiani. Ja mikä parasta, levyjä saa myös retrosti vinyyleinä.

P.S. Aerosmithin keikasta sen verran, että Steven Tyler porukoineen hoiti keikan tyylikkäästi kotiin melkoisen jähmeän suomalaisyleisön edessä. Keikan ajan Tyler kuori päältään tavaraa faneilleen, ensin lähti pitkä valkoinen takki, sitten lähtivät myös aurinkolasit, juomapullo, rannekoru… Rakastetuimmat hitit kuultiin.

Volyymit tosin olivat liian kovalla (siitä olivat samaa mieltä myös nuorempien seuralaisteni korvat). Ääni meni ruvelle etenkin miksauskopin takana, jossa keikan loppuajan notkuin. Siellä taas nojailin, koska meinasin pyörtyä. Oikeasti. En Tylerin ihanuudesta vaan siksi, että kentän etualalla lähellä lavaa happi oli loppua. Näin pitkälle piti siis rokkimimmin elää ennen kuin koki sananmukaisesti keikan pyörryttävän fiiliksen.

Pihalintujen liverrys

The Yardbirds Blues Alive! -klubilla Logomossa Turussa 29.3.2014

Ihan pakko postata tähän vielä muistoja talven viimoista. The Yardbirdsin keikka jäi niin elävästi mieleeni. Kirjasin tuolloin tunnelmiani ylös. Pahoittelen, että kamera jäi kotiin. Olkaa hyvät!

The Yardbirdsin fanit ovat kansoittaneet Logomon Blues Alive! -klubin. Valkoisilla pöytäliinoilla katetut pöydät ovat täyttyneet jo hyvissä ajoin. Paljon pariskuntia. Tavallista useampi läsnäolija on harmaahiuksinen. Yksi oli tullut paikalle rollaattorilla.

Haen oluen ja jään nojaamaan pystypöytään salin takaosaan.  Floridan keikoilta palannut paikallinen Hank Damnfellow’n luotsaama ränttätänttäkokoonpano Gangster of Love southern rock -habituksessaan ei herätä ansaitsemaansa huomiota lämmitellessään brittirockin isoisiä. Laiskat taputukset ja muutama kannustava vihellys.

Olen liikkeellä jälkipolveni kanssa. Kaksi sukupolvea, musiikkimauissa yhtymäkohtia rajapinnoilla. Sekä poikani että myös omissa mielikuvissani The Yardbirds edustaa mennyttä maailmaa. Vanhat patut. Ensin rautalanka sitten kukkaislapset. Woodstock? Olen googlannut taustatietoja The Yadbirdsistä ja venyttänyt Spotifyssa muistikuviani bändin biiseistä. Woodstockissa bändi ei ehtinyt esiintyä.

The Yardbirds astuu lavalle vaivihkaa. Yleisö reagoi vaimeasti. Siirryimme lavan eteen, joka pysyy tyhjänä kuin koulun juhlasali heinäkuussa. Intoamme arastellen siirrymme sivummalle lavan vasempaan laitaan, muutoin olisimme tyystin kahden.  Heti kärkeen bändi läväyttää taloon vahvan blues-tunnelman aloitusbiisillään Drinking Muddy Water ja heti perään I’m not Talkin’. Kolmantena soi jo bändin yksi tunnetuimmista hiteistä, Heartful of Soul. Yleisö taputtaa kohteliaasti mutta ei tilaisuuden edellyttämällä vimmalla.

Nolottaa. The Yardbirds on monen rockin jättiläisen esikuva: The Clashin Joe Strummer ja Aerosmithin Steven Tyler fanittivat comboa, ja The Yardbirds oli muistaakseni Kissin Paul Stanleynkin ensimmäinen keikkakokemus. The Yardbirdsin musiikki on yksi niitä voimallisia sysäyksiä, jotka ovat työntäneet monen finninaamaisen työläiskorttelin pojan muusikon tielle. Nämä puolestaan ovat nousseet oman aikansa rock-esikuviksi.

Bluesbiisin Back Where I Started aikana yleisö lämpenee hoilaamaan introa laulaja Andy Mitchellin yllyttämänä. Seuraamme liittyy kolme tunnelman tai vanhojen muistojen lämmittämää keski-ikäistä naista. Tanssahtelemme viidestään lavan reunassa. Kun biisi loppuu, taputan käteni verille. Kirjaimellisesti. Myös laulaja kiittää yleisöä ja antaa aplodit ”erityisesti teille, jotka tanssitte”.  Kuuluuko tämän luokan orkesterin osoittaa suosiotaan muutamalle satunnaiselle liikehtijälle?  Olen kiitollinen, imarreltukin ja jo todella nolona turkulaisyleisön puolesta.

Vuonna 1963 perustettu lontoolaisorkesteri on kasvattanut ja nostanut pinnalle kolme suurta kitaran maestroa: Eric Claptonin, Jimmy Pagen ja Jeff Beckin.  Yhtye oli koossa viisi vuotta, jonka jälkeen Page perusti Led Zeppelinin vuonna 1968. Se soitti ensimmäiset keikkansa nimellä The New Yardbirds. Kuriositeettina mainittakoon, että Michelangelo Antonionin leffan Blow up – erään suudelman jälkeen klubikohtauksessa soittaa The Yardbirds biisinsä Train Kept A-Rollin Pagen ja Beckin aikaisessa kokoonpanossa.

1992 uudelleen pystyyn polkaistussa The Yardbirdsissä on yhä kaksi alkuperäisjäsentä: myöhemmin progressiivisen Renaissance-yhtyeen perustamassa käväissyt rumpali Jim McCarty ja yhtyeen alkuaikojen soolokitaristi Anthony ’Top’ Topham. Vanhempiensa opintielle painostamana Topham jätti paikkansa Claptonille.  Nuorempaa polvea ovat 2000-luvulla mukaan tulleet laulaja Andy Mitchell, soolokitaristi Ben King ja basisti Dave Smale.

Keikan loppupuolella saamme viimein tanssia Over Under Sideways Down -biisin sekä bändin tunnetuimman hitin, For Your Loven tahdissa. Ennen loppua soi salissa vielä Jake Holmes -cover Dazed and Confused. Vahvaa progressiivista psykedeliaa meille 70-luvun diggareille.

Kokkolan, Vaasan, Helsingin ja Turun keikat ovat The Yardbirdsin lahja Suomelle Englannin ja Yhdysvaltojen Ultimate Rhythm and Blues Tour -kiertueen välissä. Täysin yllättävää on bändin soundin ajantasaisuus. En osannut odottaa, että 60-luvun psykedeelisenpuoleinen repertuaari soi välillä jopa funkisti groovaten ja tiukasti kiinni tässä päivässä.

Encoren Smokestack Lightning jälkeen laulaja lupaa bändin tulevan saliin juttelemaan ja jakamaan nimmareita. Suurin osa yleisöstä poistuu välittömästi narikan kautta taksijonoon. Pihalinnut sen sijaan eivät odotuta fanejaan. Laulaja huikkaa jotakin ja poikani menee juttelemaan. Jään ujompana seisomaan syrjemmälle. Kitaristi Ben King lähestyy minua muovituoppi kädessään ja kysyy, mitä pidin keikasta. Yllätyn ja kerron päällimmäisistä fiiliksistä. Claptonin, Pagen ja Beckin jäljissä saapasteleva King jatkaa ystävällistä smalltalkiaan, ja ajattelen ainoastaan, ettei tällainen ole mahdollista kotimaamme provinssista saatikka susirajan sisältä tulevan bändin kanssa. Täällä ollaan Kovin Isoa Staraa.

King kehuu Logomon rakennusta ja äimistelee edellisiltaisen The Voice of Finlandin jäljiltä näkemiään superkalliita soittopelejä. Saan vaikutelman, ettei brittimuusikon palkoilla elellä leveästi. Kysyy, ketkä meillä kuuluvat VOF:in tuomareihin. Onnekseni pääsen heti tyrkkäämään kaupungin oman pojan Mike Monroen. –Hanoi Rocks,  toteaa King empimättä. Mietin hetken jatkanko jutustelua Elastisella tai PMMP:n Miralla.  En ryhdy luettelemaan täystuntemattomia muusikonnimiä. Anne Mattila? Who the…

Positiivinen ponteva - Kari Peitsamo Turun illassa

Taputin eilen taas keskisormeni mustaksi (vasten toisen käden isoja hopeasormuksia) ja tein aaltoja (melko vähäväkisessä turkulaisyleisössä) Kari Peitsamon keikalla Turku Acousticissa auringon kultaamassa illassa.

-Tämä kaunis ilta Tuomiokirkkotorin viehättävässä maisemassa jäisi vajaaksi ellen soittaisi tuota tuotantoni kulmakiviin lukeutuvaa kappaletta tuolle opiskelijanuorukaiselle, jonka näennäisen huoleton vapaa-ajan asu kätkee alleen jäntevän vartalon… Olen säveltänyt tämän kappaleen itse… 

Peitsamo virittelee yleisön vastustamattomasti puolelleen enkä usko, että pienellä esiintymisalueella on ketään, joka ei miehestä pitäisi. Peitsamon lakoninen huumori saa pakostikin hyvälle tuulelle.

Peitsamo erottautuu yrmeistä muusikoista myös siinä, että mies ottaa mielellään vastaan yleisön toiveita (toisin kuin ne soittajapojat, jotka kieltäytyvät toimimasta ”%x3&9#5:n jukebokseina” samalla menettäen mahdollisuuden välittömään kontaktiin yleisön kanssa). Ja yleisön toivelistahan on pitkä ja monipuolinen kuten Peitsamon tuotantokin, joka käsittää yli 70 julkaistua levyä - LP:tä, EP:tä, kokoelmia. Voiko ihminen olla tosikko, jos hän antaa biiseilleen nimet Positiivinen ponteva, Hesan telkkariin tai nimeää levynsä otsakkeella Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin?

No jaa, kuinka monipuolinen tuotanto? Välillä tuntuu, että Kari Peitsamolla on vain yksi ainoa loppumaton biisi, varsinkin akustisesti esitettynä. Kappale, jonka sanoissa se juju on.  Minimalisti. Humoristi. Rock’n Roll -mies hamaan loppuun asti. Yleisöään kunnioittava: -Olette mahtava yleisö! Kari Peitsamon suusta klisee saa vitsikkään sävyn, mutta olemme niin messissä. Ja Peitsamo kehottaa meitä puristamaan kaikkemme.

Saimme kuulla mm. nämä rakastetut kappaleet (emme välttämättä tässä järjestyksessä) Vedestä nousee kasvi, Checking and Bowling, Uskon Beatleksiin, Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin, Perseitä, perseitä, perseitä, Mekaaninen susi ja Setä Ben ja hänen lentävät syntetisaattorinsa: Minut lukittiin vahingossa galleriaan. Hoilasimme yhdessä pieniäänisesti myös Oliivinvihreää Dodge Dart  vm. 75 sen kuin turkulaiselta ujoudeltamme suinkin kykenimme. Huipennuksena kuulimme jo keikan puolivälissä kaikkien toivebiisin, rokkaavan Kauppaopiston naiset ryyditettynä vallan mainiosti Led Zeppelinin Whole Lotta Lovella.

Kari Peitsamo tunnetaan vakiesiintyjänä myös maineikkailla Ämyrock-festivaaleilla, varsinaisena Ämyn kummisetänä. Ämyrock on Hämeenlinnan elävän musiikin yhdistyksen Ämy ry:n järjestämä ilmaisfestivaali, jota vietetään perinteisesti Kaupunginpuiston vehreässä lehdossa. Tänä vuonna, tarkalleen ottaen juuri tänään, 28.6.2014 , juhlitaan Ämyrockin 40-vuotista matkaa. Juhlavuoden teemana on kaikenlaisen syrjinnän vastustaminen. Saisipa olla mukana!

Itselläni oli tilaisuus osallistua Ämyn viehkeän kotikutoiseen tunnelmaan ensi kerran jo vuonna 1979.  Punk oli Suomessa vahvassa nousussa ja siitä innostuin minäkin. Tukkani lyheni ja levylautaselleni etsiytyivät Eput, Pelle, Sex Pistols, myöhemmin Ramones ja Dead Kennedys. Esiintyjälista Ämyssä oli sinä vuonna pitkä, lavalle kiipesivät mm. Hurskas, Pelle Miljoona & 1980, Se ja Veltto Virtanen. Seuraavana kesänä lauteille nousivat Vaavi, Vandaalit, Maukka Perusjätkä ja Hanoi Rocks ja monet muut. Sen muistan, että hauskaa oli seurata Hanoi Rocksin poikien (kirjaimellisesti) lampsimista rock-helyissään ja kuluneissa buutseissaan Ämyrockin hiekkakentällä. Tuolloin hanoit vasta virittelivät rock-uraansa. 

Tänään Peitsamo esiintyy siis Ämyrockissa. Mikäli mies siirtyi eilisen keikan jälkeen legendaariseen Tinatuoppiin, kuten toistuvasti ja vakaasti ilmoitti, niin olisipa hauska kuulla kuinka läppä lentää Ämyssä tänään. 

Café de Flore - rakkautta kukkaiskahvilassa

Löysin Cittarin alelaarista uuden lempielokuvani.  Jo vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Café de Flore herättää uskomattoman paljon uteliaisuutta, kysymyksiä, hauraita tunnelmia, ihastuksen huokauksia, mielikuvia ja kaipuuta johonkin arkea väkevämpään. Ja antaa myös vastauksia.

Elokuva liikkuu kahdessa aikatasossa. Päähenkilöt ovat oman aikamme Montrealissa asuva menestyvä dj Antoine (minulle täysin uusi tuttavuus, iki-ihana Kevin Parent) sekä 60-luvulla Downin syndroomaa sairastavaa poikaansa Laurentia (Marin Gerrier) antaumuksellisesti kasvattava ja suojeleva äiti, Jaqueline (uuden puolen itsestään osoittava Vanessa Paradis). Isossa roolissa on myös Antoinen viehättävä ex-vaimo Carole (Hélène Florent) sekä uusi ja kasteenraikas rakkaus, Rose (Évelyne Brochu).

Elokuvan teemana on ehdoton rakkaus.  Se sisältää vastuun, mustasukkaisuuden, sitoutumisen, etsinnän, epäilyn, kärsimyksen, jatkuvuuden, oikeudentunnonkin. Elokuva härnää rakkauden ikuisen teeman esiin hienovaraisesti. Aluksi vaikuttaa siltä, että elokuva hyppii fragmentaarisesti ajasta, paikasta, henkilöistä, yksittäisistä kuvista ja teemasta toiseen. Pitkälle puoliväliin elokuvaa miettii, miten pahuksessa ohjaaja aikoo sitoa täysin itsenäiset rinnakkaistarinat toisiinsa.

Loppua kohden kärsivällinen saa vastauksen: elokuva vetää langat hienosti yhteen ja tarina saa loogisen, joskin monille katsojille varmastikin vastustusta herättävän selityksen. Kanadalainen ohjaaja Jean-Marc Vallée on taitava rikkomaan rakenteen ja kokoamaan palaset täydellisen ehjäksi kokonaisuudeksi.

Leffa todennäköisesti jakaa katsojat niihin, jotka itseni lailla seuraavat haltioituneena tarinan monisäikeisen kudelman kehittymistä, sekä niihin, joille metafyysinen loppuratkaisu on tyystin liikaa ja joille elokuva viimeistään silloin menettää uskottavuutensa.

 Oma tapani katsoa elokuvaa oli ennakkoluuloitta tunnematkalle heittäytyvä. Alun sekavuuden jälkeen annoin periksi. Lopetin yrittämästä ymmärtää ja vain sallin elokuvan kiehtovan tunnelman kuljettaa mukanaan, mikä osoittautui oikeaksi tavaksi katsoa elokuvaa.  Tarina sanamukaisesti ylevöitti ja kirkasti itsensä loppua kohden. Jäin miettimään, kuinka tarinan kokivat skeptikkokatsojat.

Elokuvan soundtrack nousee hurmaavaan sivuosaan. Mm. Doctor Rockitin, Sigur Rosin, The Curen, Pink Floydin, The Matthew Herbertin Big Bandin sekä Nine Inch Nailsin kappaleita käytetään tarinassa johdonmukaisesti ja musiikki saa henkilöhahmoon verrattavan aseman elokuvan nokkelassa rakenteessa.

Elokuvassa on lukuisia mieleen piirtyviä visuaalisia hetkiä. Teinien herkän aidot rakkauskohtaukset saavat kadehtimaan niitä, joilla on onni löytää tosirakkautensa jo koulunpenkiltä.

Eräs poispyyhkimättömistä kuvista on myös Vanessa Paradis´n esittämän äidin päivittäinen pojan kouluun saattaminen. Äidin ja pojan rakkaudellinen hetki, kun äiti poistuessaan kurkistaa alakerran rappukäytävän ikkunasta ja näkee poikansa iloisen olemuksen vilkuttamassa yläkerran ikkunassa. Eräänä aamuna ikkuna on tyhjä, pojan hymy poissa. Äidin kasvojen valahtaminen särkee katsojankin sydämen: poika on löytänyt  rakkaan sielunkumppanin ikäisestään Down-tytöstä, Vérosta (Alice Dubois). Yksi niistä napanuoran rajun rapinan hetkistä, jollaisen jokainen äiti kokee monasti ennen kuin poikaset ovat lennähtäneet maailmalle.

Café de Flore on ranskankielistä elokuvaa hurmaavimmillaan. Kaukana on se uuvuttava tunnelma, jolla vaikkapa ranskalainen viikonloppu -lajityypin elokuvat onnistutaan puhumaan puhki.

Kaunis vaatimattomuus

Rakastuin melkein erääseen taiteilijaan eilen. Ja rakastuinkin. Katsoin Yle Areenalta Teeman lähettämän henkilökuvan All You Need Is Klaus. Dokkaripätkä kertoo monipuolisesta muusikosta, kuvataiteilijasta ja levytuottajasta, Klaus Voormannista. Berliinissä vuonna 1938 syntynyt Klaus on soittanut erilaisissa projekteissa niin The Beatlesin jäsenten, Manfred Mann Bandin,  Carly Simonin, Peter Framptonin, Randy Newmanin ja monen muun musiikin huipun kanssa. 

Klausin kielistä on lähtöisin unohtumaton bassokuvio Carly Simonin iki-ihananasta klassikosta You’re So Vain. Myös Lou Reedin Perfect Day saa syvyyttä Voormannin bassosta. George Harrison oli Klausin sieluntoveri, jonka kanssa hänellä oli erityisen läheinen ja syvällinen, vastavuoroiseen apuun ja ymmärrykseen perustuva elinikäinen ystävyys.

Vaikka kovamaineiset muusikot nostavatkin Voormannin 60-luvun arvostetuimpien ja luovimpien basistien joukkoon, muistetaan hänet parhaiten The Beatlesin Revolver-albumin kannen piirtäjänä. Graafisessa mustavalkoisessa kollaasissa on Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon yksinkertaisin viivoin piirrettyjen kasvojen lisäksi lukuisia hahmoja mustavalkoisina valokuvina ja onpa Klaus liittänyt omankin pienen kuvansa Harrisonin hiuksiin kannen oikeaan laitaan.  –You put yourself on there, You bugger, oli Lennon todennut uunituoreen kannen nähtyään. Ensimmäisessä versiossa Voormann oli piirtänyt Paulin istumaan vessanpöntölle, mutta se oli ollut tuottajille liikaa.

Revolver on yksi niistä levynkansista, joita olen itse käsissäni hypistellyt 12-vuotiaana juuri löydettyäni rock’n rollin. Pikkutyttöinä kaivelimme kaverini kodin ullakolla tämän kahden tuolloin jo aikuisen isosiskon pölyistä levykokoelmaa ja kannoimme sinkkuja ja älppäreitä alakertaan kuunneltavaksi. Yksi oli The Kansi, katseltavaa siinä riitti. Teimme levyllä myös havaintoon perustuvia testejä. Kokeilimme kuuluuko LP:stä musiikkia, jos sitä soittaa nuppineulalla. No, jonkinlaista musiikkia kuului, voin todistaa. Harmi vain, että levy oli aito 60-luvun Revolver...

Klaus Voormannista huokuu tyyneys ja vaatimattomuus. Sanalla sanoen se, mitä voi aidoimmillaan kutsua nöyryydeksi. Karismaattista vaikutelmaa ei vähennä se, että mies on vielä seitsenkymppisenäkin varsin kaunis mies. Jo tämän olisi luullut aikoinaan nostaneen keltaisen nesteen virtaamaan nuoren miehen päähän. Moniko muuten tietää, että beatlejen tavaramerkiksi noussut tukkamallikin on saanut alkunsa Klaus Voormannin korvat peittävästä boheemin taiteilijan kuontalosta? The Fab Four siis matki kuuluisan tyylinsä, jota miljoonat nuoret myöhemmin puolestaan kopioivat.

Dokumentissa introvertiksi tunnustautuva Voormann saa pohtia menneitä ja nykyisiä omalla äänellään, Puolitoistatuntinen dokumentti loihtii kuvan 60-luvun villeistä vaiheista, Voormannin tutustumisesta tuntemattomaan The Beatlesiin Hampurin Kaiser Keller -klubilla, hänen elämästään rokkareista erottuvana eksistentialistitaiteilijana. Voormannista saa sangen sankarillisen kuvan. Ei kuitenkaan imelästi nuoleskelemalla, tavalla jolla amerikkalaiset tähtikulttia vahvistavat dokkarit alentuvat esittämään kohteensa: pyhimyksestä seuraavana oli kyseessä millainen narsistinen omaan napaansa tuijottelija tai alkoholisoitunut ja kulahtanut huumehörhelö tahansa.

Koko elämänsä Voormann on häilynyt muusikon ja graafikon urien välillä. Hän mainitsee, ettei ole moksiskaan saamistaan julkisista kehuista. Ainoa, mikä todella merkitsee, on se että voi itse nauttia tekemisestään ja pitää työnsä tuloksista. Saattaisi olla hyvä ohje monelle muiden arvioista riippuvaiselle taiteilijalle.  Voormannin kynän jälki löytyy joidenkin nykyistenkin orkesterien levynkannesta. Hän on piirtänyt mm. norjalaisen death punk -bändin, Turbonegron Scandinavian Leather -levyn (2003) kanteen kiekolle kiertyneen, omaa häntäänsä nielevän hirvityksen.

Persoonana Klaus Voormann muistuttaa toista vanhan liiton vaatimatonta muusikkoa, viime kesänä edesmennyttä rock-legendaa, J.J. Calea. Cale on pelastanut henkisen tasapainoni eräässä elämän kriittisistä pisteistä. Valmistautuessani abiturienttina reaalikokeeseen, jossa siihen aikaan testattiin kaikkien reaaliaineiden tietämys yhden koepäivän aikana, olin täydellisen vakuuttunut siitä, etten pysty omaksumaan sellaista määrää tietoa saatikka oksentamaan sitä järjelliseen muotoon paperille kuuden tunnin aikana. Koko lukulomani kului lähinnä hermoillessa. Olin todella romuna.

Kun reaalikoepäivän aamu koitti, laitoin ennen koululle lähtöä  J.J. Calen Troubadourin levylautaselle soimaan. Ja tapahtui ihme: jo toisen biisin, Travelin’ Lightin, puolessa välissä olin täysin rauhallinen. Rauhallinen kuin kala tyynessä rantavedessä. Otin kassini, kävelin koululle, tein mitä nuoren naisen on tehtävä ja kirjoitin paria pistettä vaille ällän.  J.J. Cale, kiitos! Epäileekö joku vielä rockin terapeuttista vaikutusta?

Vuosi sitten lähetettiin uusintana dokumentti myös J.J. Calesta, Oklahoman Tulsan suuresta bluesmiehestä. By the way, osaammeko olla riittävän kiitollisia siitä, että meillä on mahtava Yle Teema, joka hemmottelee meitä musiikin heavyusereita toinen toistaan upeammilla syväluotaavilla dokumenteilla ja teemallisilla rock-historiikeilla? Median mullistuvassa maailmassa, jossa mikään ei ole itsestään selvää, yritän muistaa aika ajoin lähettää nöyrät kiitokseni eetteriin - Pasilanmäelle.