Kaunis vaatimattomuus

Rakastuin melkein erääseen taiteilijaan eilen. Ja rakastuinkin. Katsoin Yle Areenalta Teeman lähettämän henkilökuvan All You Need Is Klaus. Dokkaripätkä kertoo monipuolisesta muusikosta, kuvataiteilijasta ja levytuottajasta, Klaus Voormannista. Berliinissä vuonna 1938 syntynyt Klaus on soittanut erilaisissa projekteissa niin The Beatlesin jäsenten, Manfred Mann Bandin,  Carly Simonin, Peter Framptonin, Randy Newmanin ja monen muun musiikin huipun kanssa. 

Klausin kielistä on lähtöisin unohtumaton bassokuvio Carly Simonin iki-ihananasta klassikosta You’re So Vain. Myös Lou Reedin Perfect Day saa syvyyttä Voormannin bassosta. George Harrison oli Klausin sieluntoveri, jonka kanssa hänellä oli erityisen läheinen ja syvällinen, vastavuoroiseen apuun ja ymmärrykseen perustuva elinikäinen ystävyys.

Vaikka kovamaineiset muusikot nostavatkin Voormannin 60-luvun arvostetuimpien ja luovimpien basistien joukkoon, muistetaan hänet parhaiten The Beatlesin Revolver-albumin kannen piirtäjänä. Graafisessa mustavalkoisessa kollaasissa on Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon yksinkertaisin viivoin piirrettyjen kasvojen lisäksi lukuisia hahmoja mustavalkoisina valokuvina ja onpa Klaus liittänyt omankin pienen kuvansa Harrisonin hiuksiin kannen oikeaan laitaan.  –You put yourself on there, You bugger, oli Lennon todennut uunituoreen kannen nähtyään. Ensimmäisessä versiossa Voormann oli piirtänyt Paulin istumaan vessanpöntölle, mutta se oli ollut tuottajille liikaa.

Revolver on yksi niistä levynkansista, joita olen itse käsissäni hypistellyt 12-vuotiaana juuri löydettyäni rock’n rollin. Pikkutyttöinä kaivelimme kaverini kodin ullakolla tämän kahden tuolloin jo aikuisen isosiskon pölyistä levykokoelmaa ja kannoimme sinkkuja ja älppäreitä alakertaan kuunneltavaksi. Yksi oli The Kansi, katseltavaa siinä riitti. Teimme levyllä myös havaintoon perustuvia testejä. Kokeilimme kuuluuko LP:stä musiikkia, jos sitä soittaa nuppineulalla. No, jonkinlaista musiikkia kuului, voin todistaa. Harmi vain, että levy oli aito 60-luvun Revolver...

Klaus Voormannista huokuu tyyneys ja vaatimattomuus. Sanalla sanoen se, mitä voi aidoimmillaan kutsua nöyryydeksi. Karismaattista vaikutelmaa ei vähennä se, että mies on vielä seitsenkymppisenäkin varsin kaunis mies. Jo tämän olisi luullut aikoinaan nostaneen keltaisen nesteen virtaamaan nuoren miehen päähän. Moniko muuten tietää, että beatlejen tavaramerkiksi noussut tukkamallikin on saanut alkunsa Klaus Voormannin korvat peittävästä boheemin taiteilijan kuontalosta? The Fab Four siis matki kuuluisan tyylinsä, jota miljoonat nuoret myöhemmin puolestaan kopioivat.

Dokumentissa introvertiksi tunnustautuva Voormann saa pohtia menneitä ja nykyisiä omalla äänellään, Puolitoistatuntinen dokumentti loihtii kuvan 60-luvun villeistä vaiheista, Voormannin tutustumisesta tuntemattomaan The Beatlesiin Hampurin Kaiser Keller -klubilla, hänen elämästään rokkareista erottuvana eksistentialistitaiteilijana. Voormannista saa sangen sankarillisen kuvan. Ei kuitenkaan imelästi nuoleskelemalla, tavalla jolla amerikkalaiset tähtikulttia vahvistavat dokkarit alentuvat esittämään kohteensa: pyhimyksestä seuraavana oli kyseessä millainen narsistinen omaan napaansa tuijottelija tai alkoholisoitunut ja kulahtanut huumehörhelö tahansa.

Koko elämänsä Voormann on häilynyt muusikon ja graafikon urien välillä. Hän mainitsee, ettei ole moksiskaan saamistaan julkisista kehuista. Ainoa, mikä todella merkitsee, on se että voi itse nauttia tekemisestään ja pitää työnsä tuloksista. Saattaisi olla hyvä ohje monelle muiden arvioista riippuvaiselle taiteilijalle.  Voormannin kynän jälki löytyy joidenkin nykyistenkin orkesterien levynkannesta. Hän on piirtänyt mm. norjalaisen death punk -bändin, Turbonegron Scandinavian Leather -levyn (2003) kanteen kiekolle kiertyneen, omaa häntäänsä nielevän hirvityksen.

Persoonana Klaus Voormann muistuttaa toista vanhan liiton vaatimatonta muusikkoa, viime kesänä edesmennyttä rock-legendaa, J.J. Calea. Cale on pelastanut henkisen tasapainoni eräässä elämän kriittisistä pisteistä. Valmistautuessani abiturienttina reaalikokeeseen, jossa siihen aikaan testattiin kaikkien reaaliaineiden tietämys yhden koepäivän aikana, olin täydellisen vakuuttunut siitä, etten pysty omaksumaan sellaista määrää tietoa saatikka oksentamaan sitä järjelliseen muotoon paperille kuuden tunnin aikana. Koko lukulomani kului lähinnä hermoillessa. Olin todella romuna.

Kun reaalikoepäivän aamu koitti, laitoin ennen koululle lähtöä  J.J. Calen Troubadourin levylautaselle soimaan. Ja tapahtui ihme: jo toisen biisin, Travelin’ Lightin, puolessa välissä olin täysin rauhallinen. Rauhallinen kuin kala tyynessä rantavedessä. Otin kassini, kävelin koululle, tein mitä nuoren naisen on tehtävä ja kirjoitin paria pistettä vaille ällän.  J.J. Cale, kiitos! Epäileekö joku vielä rockin terapeuttista vaikutusta?

Vuosi sitten lähetettiin uusintana dokumentti myös J.J. Calesta, Oklahoman Tulsan suuresta bluesmiehestä. By the way, osaammeko olla riittävän kiitollisia siitä, että meillä on mahtava Yle Teema, joka hemmottelee meitä musiikin heavyusereita toinen toistaan upeammilla syväluotaavilla dokumenteilla ja teemallisilla rock-historiikeilla? Median mullistuvassa maailmassa, jossa mikään ei ole itsestään selvää, yritän muistaa aika ajoin lähettää nöyrät kiitokseni eetteriin - Pasilanmäelle.