Café de Flore - rakkautta kukkaiskahvilassa
Löysin Cittarin alelaarista uuden lempielokuvani. Jo vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Café de Flore herättää uskomattoman
paljon uteliaisuutta, kysymyksiä, hauraita tunnelmia, ihastuksen huokauksia, mielikuvia
ja kaipuuta johonkin arkea väkevämpään. Ja antaa myös vastauksia.
Elokuva liikkuu kahdessa aikatasossa. Päähenkilöt ovat oman
aikamme Montrealissa asuva menestyvä dj Antoine (minulle täysin uusi tuttavuus,
iki-ihana Kevin Parent) sekä 60-luvulla
Downin syndroomaa sairastavaa poikaansa Laurentia (Marin Gerrier) antaumuksellisesti kasvattava ja suojeleva äiti, Jaqueline
(uuden puolen itsestään osoittava Vanessa
Paradis). Isossa roolissa on myös Antoinen viehättävä ex-vaimo Carole (Hélène Florent) sekä uusi ja kasteenraikas
rakkaus, Rose (Évelyne Brochu).
Elokuvan teemana on ehdoton rakkaus. Se sisältää vastuun, mustasukkaisuuden, sitoutumisen,
etsinnän, epäilyn, kärsimyksen, jatkuvuuden, oikeudentunnonkin. Elokuva härnää rakkauden
ikuisen teeman esiin hienovaraisesti. Aluksi vaikuttaa siltä, että elokuva
hyppii fragmentaarisesti ajasta, paikasta, henkilöistä, yksittäisistä kuvista
ja teemasta toiseen. Pitkälle puoliväliin elokuvaa miettii, miten pahuksessa
ohjaaja aikoo sitoa täysin itsenäiset rinnakkaistarinat toisiinsa.
Loppua kohden kärsivällinen saa vastauksen: elokuva vetää
langat hienosti yhteen ja tarina saa loogisen, joskin monille katsojille
varmastikin vastustusta herättävän selityksen. Kanadalainen ohjaaja Jean-Marc Vallée on taitava rikkomaan
rakenteen ja kokoamaan palaset täydellisen ehjäksi kokonaisuudeksi.
Leffa todennäköisesti jakaa katsojat niihin, jotka itseni
lailla seuraavat haltioituneena tarinan monisäikeisen kudelman kehittymistä,
sekä niihin, joille metafyysinen loppuratkaisu on tyystin liikaa ja joille
elokuva viimeistään silloin menettää uskottavuutensa.
Oma tapani katsoa
elokuvaa oli ennakkoluuloitta tunnematkalle heittäytyvä. Alun sekavuuden
jälkeen annoin periksi. Lopetin yrittämästä ymmärtää ja vain sallin elokuvan
kiehtovan tunnelman kuljettaa mukanaan, mikä osoittautui oikeaksi tavaksi
katsoa elokuvaa. Tarina sanamukaisesti
ylevöitti ja kirkasti itsensä loppua kohden. Jäin miettimään, kuinka tarinan
kokivat skeptikkokatsojat.
Elokuvan soundtrack nousee hurmaavaan sivuosaan. Mm. Doctor Rockitin, Sigur Rosin, The Curen,
Pink Floydin, The Matthew Herbertin Big Bandin sekä Nine Inch Nailsin kappaleita käytetään tarinassa johdonmukaisesti
ja musiikki saa henkilöhahmoon verrattavan aseman elokuvan nokkelassa rakenteessa.
Elokuvassa on lukuisia mieleen piirtyviä visuaalisia hetkiä.
Teinien herkän aidot rakkauskohtaukset saavat kadehtimaan niitä, joilla on onni
löytää tosirakkautensa jo koulunpenkiltä.
Eräs poispyyhkimättömistä kuvista on myös Vanessa Paradis´n esittämän äidin päivittäinen
pojan kouluun saattaminen. Äidin ja pojan rakkaudellinen hetki, kun äiti poistuessaan
kurkistaa alakerran rappukäytävän ikkunasta ja näkee poikansa iloisen olemuksen
vilkuttamassa yläkerran ikkunassa. Eräänä aamuna ikkuna on tyhjä, pojan hymy
poissa. Äidin kasvojen valahtaminen särkee katsojankin sydämen: poika on
löytänyt rakkaan sielunkumppanin
ikäisestään Down-tytöstä, Vérosta (Alice
Dubois). Yksi niistä napanuoran rajun rapinan hetkistä, jollaisen jokainen
äiti kokee monasti ennen kuin poikaset ovat lennähtäneet maailmalle.
Café de Flore on
ranskankielistä elokuvaa hurmaavimmillaan. Kaukana on se uuvuttava tunnelma, jolla
vaikkapa ranskalainen viikonloppu -lajityypin elokuvat onnistutaan puhumaan
puhki.
Hyvin kirjoitettu, Leffa Floor! Elokuva kuulostaa täydelliseltä seuralaiselta tummeneviin kesäöihin...
VastaaPoista