Café de Flore - rakkautta kukkaiskahvilassa

Löysin Cittarin alelaarista uuden lempielokuvani.  Jo vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Café de Flore herättää uskomattoman paljon uteliaisuutta, kysymyksiä, hauraita tunnelmia, ihastuksen huokauksia, mielikuvia ja kaipuuta johonkin arkea väkevämpään. Ja antaa myös vastauksia.

Elokuva liikkuu kahdessa aikatasossa. Päähenkilöt ovat oman aikamme Montrealissa asuva menestyvä dj Antoine (minulle täysin uusi tuttavuus, iki-ihana Kevin Parent) sekä 60-luvulla Downin syndroomaa sairastavaa poikaansa Laurentia (Marin Gerrier) antaumuksellisesti kasvattava ja suojeleva äiti, Jaqueline (uuden puolen itsestään osoittava Vanessa Paradis). Isossa roolissa on myös Antoinen viehättävä ex-vaimo Carole (Hélène Florent) sekä uusi ja kasteenraikas rakkaus, Rose (Évelyne Brochu).

Elokuvan teemana on ehdoton rakkaus.  Se sisältää vastuun, mustasukkaisuuden, sitoutumisen, etsinnän, epäilyn, kärsimyksen, jatkuvuuden, oikeudentunnonkin. Elokuva härnää rakkauden ikuisen teeman esiin hienovaraisesti. Aluksi vaikuttaa siltä, että elokuva hyppii fragmentaarisesti ajasta, paikasta, henkilöistä, yksittäisistä kuvista ja teemasta toiseen. Pitkälle puoliväliin elokuvaa miettii, miten pahuksessa ohjaaja aikoo sitoa täysin itsenäiset rinnakkaistarinat toisiinsa.

Loppua kohden kärsivällinen saa vastauksen: elokuva vetää langat hienosti yhteen ja tarina saa loogisen, joskin monille katsojille varmastikin vastustusta herättävän selityksen. Kanadalainen ohjaaja Jean-Marc Vallée on taitava rikkomaan rakenteen ja kokoamaan palaset täydellisen ehjäksi kokonaisuudeksi.

Leffa todennäköisesti jakaa katsojat niihin, jotka itseni lailla seuraavat haltioituneena tarinan monisäikeisen kudelman kehittymistä, sekä niihin, joille metafyysinen loppuratkaisu on tyystin liikaa ja joille elokuva viimeistään silloin menettää uskottavuutensa.

 Oma tapani katsoa elokuvaa oli ennakkoluuloitta tunnematkalle heittäytyvä. Alun sekavuuden jälkeen annoin periksi. Lopetin yrittämästä ymmärtää ja vain sallin elokuvan kiehtovan tunnelman kuljettaa mukanaan, mikä osoittautui oikeaksi tavaksi katsoa elokuvaa.  Tarina sanamukaisesti ylevöitti ja kirkasti itsensä loppua kohden. Jäin miettimään, kuinka tarinan kokivat skeptikkokatsojat.

Elokuvan soundtrack nousee hurmaavaan sivuosaan. Mm. Doctor Rockitin, Sigur Rosin, The Curen, Pink Floydin, The Matthew Herbertin Big Bandin sekä Nine Inch Nailsin kappaleita käytetään tarinassa johdonmukaisesti ja musiikki saa henkilöhahmoon verrattavan aseman elokuvan nokkelassa rakenteessa.

Elokuvassa on lukuisia mieleen piirtyviä visuaalisia hetkiä. Teinien herkän aidot rakkauskohtaukset saavat kadehtimaan niitä, joilla on onni löytää tosirakkautensa jo koulunpenkiltä.

Eräs poispyyhkimättömistä kuvista on myös Vanessa Paradis´n esittämän äidin päivittäinen pojan kouluun saattaminen. Äidin ja pojan rakkaudellinen hetki, kun äiti poistuessaan kurkistaa alakerran rappukäytävän ikkunasta ja näkee poikansa iloisen olemuksen vilkuttamassa yläkerran ikkunassa. Eräänä aamuna ikkuna on tyhjä, pojan hymy poissa. Äidin kasvojen valahtaminen särkee katsojankin sydämen: poika on löytänyt  rakkaan sielunkumppanin ikäisestään Down-tytöstä, Vérosta (Alice Dubois). Yksi niistä napanuoran rajun rapinan hetkistä, jollaisen jokainen äiti kokee monasti ennen kuin poikaset ovat lennähtäneet maailmalle.

Café de Flore on ranskankielistä elokuvaa hurmaavimmillaan. Kaukana on se uuvuttava tunnelma, jolla vaikkapa ranskalainen viikonloppu -lajityypin elokuvat onnistutaan puhumaan puhki.