Bullerinan muotokuva

Näköjään on tavakseni tullut muistella menneitä, joten annan mennä.

Olin nähnyt kesällä 1984 Leningradissa esteettisen tajuni ylösalasin pyöräyttäneen neuvostotaiteilijoiden balettiesityksen. Kyseessä oli sittemmin täälläkin arvoon nousseen koreografin Boris Eifmanin luomus, tuohon aikaan rajan takana arveluttavassa maineessa olevan nykytanssin liitto klassisen baletin kanssa. Eifmanin ’uuden baletin’ ryhmä oli tuohon itselleni kohtalokkaaseen kesään mennessä toiminut kaupungissa seitsemän vuotta ja kiertänyt tanssimassa ympäri laajan neuvostomaan.

Eifmanin baletti oli taistellut tilastaan virallisen taidekäsityksen kentässä, mutta valloittanut puolelleen niin paikallisen kulttuuriväen, intelligentsijan kuin myös länsituristitkin. En undergroundiin uponneena ollut aikaisemmin ollut erityisen innostunut baletista saatikka elitistisenä pitämästäni kulttuurista yleensä. Nähtyäni alun perin Mozartin säveltämän hauskan opera buffan Figaron häiden mukaelman, tällä kertaa Gioachino Rossinin musiikilla esitettynä tanssiteoksena, avauduin yhdessä illassa baletille.

Niinpä heti silloiseen kotikaupunkiini Tampereelle palattuani ilmoittauduin Elwa Molinin aikuisbaletin tunneille. Tosin ryhmässä nuorin taisi olla seitsenvuotias ja meitä parikymppisiä oli vain muutama. Yksi pikkupoikakin joukossa oli. Viime vuoden lopussa Elwa ripusti tossut naulaan ja sulki pyöreät 50 vuotta tanssin riemua levittäneen Tanssiin kutsu-koulunsa ovet. Harmi. Muistelen lämpimästi Elwaa opettajana. Tunneille oli tumpelompikin tervetullut. Aina oli toivoa.

Olin pitkä ja kömpelöhkö enkä todellakaan mikään hoikkeliini. Ihan alas spagaattiin en koskaan päässyt. Lonkkani vaivoin kääntyivät ulospäin 180 asteen aukikiertoon niin kutsutussa jalkojen ensimmäisessä asennossa ja syvälle alas painuvasta grand pliéstä pääsin vain vaivoin ylös heikoin reisilihaksini. Grand jeténi, jossa jalat on korkeassa ilmalennossa tarkoitus heittää spagaattimaiseen asentoon - se oli siis päämäärä - näytti sivullisesta varmastikin varpusen hypähtelyltä.  Noloa, mutta niin ihanaa. Taistelu painovoimaa vastaan uudisti minut tanssitunti tanssitunnin jälkeen.

Tankoharjoitukset á la barre ne vasta mahtavia olivat. Opettaja komensi sivulta: "Tendu! Fondu! Frappé! Älkää roikkuko tangossa!" Lukukauden lopulla saimme luvan hankkia kovakärkiset balettitossut, nuo kaikkien pikkutyttöjen ja hieman isompienkin lempijalkineet. Olin haltioissani. Kun ensimmäisen kerran yritin - tangossa tietysti roikkuen - nousta niillä varpailleni, olivat nilkkani muljahtaa. Aivan liian paljon painoa aivan liian heikoille nilkoille. Ei olisi minusta tullut Kansallisbaletin pikkujoutsenta vaikka olisivat kotona laittaneet balettikouluun jo kaksivuotiaana.

Poikaystävästäni hurahdukseni balettiin oli pelkästään huvittavaa. Varsin uskalletusti hän kutsui minua bullerinaksi. Olin sitten kuinka naurettavan näköinen tahansa, tuon vuoden jälkeen tunsin oman kehoni aivan uudella tasolla. Olin tullut ’kehotietoiseksi’. Vaikka baletin lähes kaikki liikkeet kumartavat ainoastaan estetiikalle ja jopa vääristävät ihmiskehon luonnottomiin asentoihin luodakseen keveyden illuusion, oli vartalon vääntämisestä hyötyä. Hyvä ryhti ei lähde hartioiden oikaisusta taaksepäin, se lähtee lantion ojennuksesta kohti kattoa. Sen tiedän yhä.

Yhä myös seuraan Eifmanin baletin voittokulkua maailmalla.