DBTL – rokkireleistä pikeepaitaan

Alkavat tämän kesän festarit loppua ennen kuin kunnolla edes ehdin iloita muiden mukana.  Kävin sentään Down By The Laiturin lauantai-illassa aistimassa ilmapiiriä. Iloinen yllätys oli, etten juurikaan tuntenut porukan keskellä itseäni fossiloituneeksi juhlijaksi. Laiturista on tullut turkulaisten ja vähän turistienkin yhteinen juhla. Siitä kertovat tietysti myös festarin laaja artistikunta Robinista Apulannan, Neljän Ruusun, Rasmuksen ja Daruden kautta Kaija Koohon, Paula Koivuniemeen ja Martti Servoon & Napanderiin.

Kansanjuhlan tunnelman aistii valitettavasti myös itse alueen ulkopuolella joenpenkalla, joka illan mittaan kuorruttui roskasta, tyhjistä olutkeissien kuorista ja niistä Viron tölkeistä, joita ulkomaalaiset pullonkerääjätkään eivät huoli noukkia.

Kun tungeksimme parin ystäväni kanssa esiintymisalueella pikee- ja teepaitaisten, sortseihin ja helleasuihin pukeutuneiden, pikemminkin keski-ikää hipovien juhlijoiden kuin teinien joukossa, aloimme muistella DBTL:n syntyä. Hyvää tuuria minulla silloisena tamperelaisena oli, kun satuin Turkuun tuttavien luokse vierailulle juuri kun kaikkien aikojen ensimmäistä Laituri-festaria pysytettiin vuonna 1988.

Meininki oli tuolloin toinen. Juhla oli pienimuotoinen, levisi ympäri kaupungin kapakoiden ja katujen pieniksi mutta pääosin ilmaisiksi tapahtumiksi hieman Taiteiden yön tapaan. Laituri rokkasi. Kaupungilla risteili joukoittain mustiin pukeutuneita rock-hahmoja ja mustahuuliakin; monilla yllään nahkatakit, polvista repaleiset farkut tai pinkeät trikoot. Tänä kesänä sain oikein zoomailemalla zoomata, jos halusin näköpiiriini jonkun vähääkään rock-henkisen kohteen.

Ystäväni muisteli, että alkuaikojen Laituri oli Se Vuoden Tapahtuma, jota varten kaivettiin naftaliinista prätkärotsit ja muut rokkivermeet ja lähdettiin radalle. Yliopistotutkijoistakin kuoriutui esiin rokkaava ydin: kerran vuoteen tieteen toivot saivat sonnustautua kapinaimagoon, joka kyti kaiken akateemisen asiallisuuden alla.

Itsekin muistan hyvin erään baaritiskiepisodin. Vieressä istunut keski-ikäinen turkulainen mieshenkilö alkoi arvostella prätkärotsiin ja mustiin Dekadenz-goottipuodista hankkimiini mustiin narutrikoisiin pukeutunutta minua kysyen ’Mikä pelle sääkin oot?’ Myönnän, että manselaisena vaihtoehtokulttuurin kasvattina kysymys pääsi yllättämään täysin puun takaa. Tampereen yleinen katukuva kun näytti ja näyttää edelleen  rokkaavammalta kuin konsanaan Lontoon, jos ei oteta huomioon etnistä vaatetusta.

Ekojen festareiden päätapahtuma sijoittui Iskeri-TVO-S-Osis –akselille ja näitä opiskelijakapakoita yhdisti rocktuubi, tunneli, jota pitkin pystyi kulkemaan kuppilasta ja esiintymislavalta toiseen. Kaupungin legendaarinen rock-pubi Tinatuoppikin täytyi tietysti tarkastaa ja rennoksihan meno todettiin. Ei ollut lainkaan paheksuttavaa, jos pitkämatkalaisena otti pienet torkut alakerran sohvalla.

Toki DBTL:n järjestäjät ovat vaihtuneet jo moneen kertaan. Nykyisistä vapaaehtoisistaan huolimatta festarin alkuaikojen talkootunnelma on väistynyt kannattavuusvaatimusten alle. Se näkyy myös festivaalin ilmeessä, aluetta hallitsevat panimoiden tuotteiden logot, erilaiset tuotenimet ja makkarakojut.

Turkulaisten Jorma Teerijoen ja Riikka Oksasen nuorine, katu-uskottavine apureineen lanseeraama alkuperäinen Down By The Laituri oli siinä määrin iso suksee, että helsinkiläiset perustivat pikimmiten itselleen samanlaisen, Urban Festivalin. Uuden vuosituhannen taitteessa myös turkulainen elektronisen musiikin festivaali Koneisto sai toimia esikuvana pääkaupunkilaisille.  Kupittaalla järjestetty festarihan siirtyi vuosien 2000 ja 2001 jälkeen helsinkiläisille, koska Turun kaupungilla ei ollut kiinnostusta lähteä taloudellisesti tukemaan tätä uuden tyyppistä musiikkijuhlaa.

Ensimmäinen DBTL, joka kuulemma sai nimensä vastavedoksi Creedence, Clearwater & Revivalin Up Around the Bend -biisille, vietettiin kesäkuun alussa muistaakseni hyvinkin koleissa keleissä, jolloin nahkatakki puettiin todelliseen tarpeeseen. Kun juhla siirrettiin heinäkuun loppuun, on arskakin alkanut näyttäytyä pippaloissa. Tosin muistissa on hyvin kahden vuoden takainen Dingon keikka, joka jokirannan yllä riehuvan ukkossään vuoksi jouduttiin poikkeuksellisesti keskeyttämään.

Mutta tikulla minua silmään. Mitä syytä on muistella menneitä, kun koko maailma ja ajanhenki on muuttunut sitten nousukkaan 80-luvun. Silloin lähes täystyöllistetyssä Suomessa kapinoitiin rokilla, koska ei haluttu laukata menestyksen perässä. Nyt ei kapinoida edes syystä, vaikka useimmilta menestys karkaa kiitolaukkaa jo kaukana horisontissa.