Rokkia ilman rahoja

 ”Yli 70-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi Ruisrockiin ja saavat matkustaa maksutta vesibussikuljetuksella festivaalialueelle Turun keskustasta ja takaisin”, luin Ruisrockin nettisivujen infosta.

Ruisrock on jo muutaman vuoden osoittanut reilua rock-henkeä ja suonut kaikille yli 70-vuotiaille ilmaisen festivaalitarjonnan. Eikä siinä vielä kaikki: seniorit pääsevät maksuttomasti seilaamaan vesibussilla keskustasta Aurajoen rannasta suoraan parhaille paikoille festivaalialueen ytimeen. Vesibussi kuljettaa uskalikot myös turvallisesti takaisin.

Näin pari kesää sitten matkallani Ruisrockiin jo iällä olevan miehen, joka oli lähtenyt rohkeasti tutustumaan rock-festareihin. Hän asteli Kansanpuiston rantalaiturilla takaisin kohti rock-laivaa jo iltapäivän varhaisina tunteina. Mieli kaipasi kotiin. Kuulin miehen mennessään marmattavan, ettei täällä mitään erityistä ole. Ei edes ilmaista kahvitarjoilua.   

Kaunis kulttuuriteko Ruisrockin järjestäjiltä, mutta osataanko sitä arvostaa? Kun laskeskelee hieman päässään, huomaa että tämän päivän yli 70-vuotias on syntynyt sodan päättymisen aikoihin 1944 tai ennen sitä. 60-luku on saattanut monelle heistä olla antoisaa ja vapaamielistä aikaa kukkaislapsena. 70-luvun lahkeiden lepatus ja hulmuavatukkainen hard rock lienevät painuneen jäljiksi hermoverkkoon. Potentiaalisia ilmaisasiakkaita siis.

Tulen juuri Ruissalosta. Leppoisassa sunnuntain beach partyssa näin yleisön joukossa huomattavan monta senioria. Rollaattorinkin bongasin. Eilen oli paikallaolijoiden mukaan ikämiehiä ja -naisia kuljeskellut massojen mukana enemmänkin. Olipa niitäkin, jotka aikoinaan olivat kokeneet paikan päällä tämän ensimmäisen suomalaisen rockfestivaalin ainutlaatuisen pioneeritunnelman.

Kerran rock, aina rock. Uskon vakaasti, että noin kuvio menee joidenkin kohdalla. Tietysti on niitä, jotka elämä ja arkinen työn touhu on kesyttänyt. Miesten rokkikutrit ovat putoilleet parturin lattialle, kravatti on oikaistu; naisten hiusmalli vaihtunut lyhyeen helppohoitoiseen, jakkupuku hakeutunut ylle.  Itse asiassa useimmille juuri niin on käynyt. Rock ei enää kiinnosta. Sohva vetää puoleensa.  Mökin autereisilta rannoilta ei jakseta irrottautua tai muuten vaan mukavasti laiskottaa. Nuorisokin arveluttaa. Mitä ne vandaalit siellä mahtavat touhuta?  Mustapaidat, pitkätukat, tillintallin tietysti kaikki.

Sanotaan, ettei ole ilmaisia lounaita. Tässä tapauksessa en silti pysty kuvittelemaan, mitä varsinaista hyötyä harmaiden panttereiden rokkaamisesta Ruisrockille olisi. Seitsenkymppisten rokista vieraantumisen varaan järjestäjien on turvallista laskea. Suurta ilmaisyleisöä ei ikirokkareista kerry. Pr-arvo sen sijaan on suuri: näin meillä Ruisrokissa Turuus.

Palaanpa muutaman vuoden takaiseen muistooni. Olin taas seuraavana päivänä matkalla Kansanpuistoon. Kukapa muukaan astui samaan vesibussiin kuin tuo vaille ilmaiskahvia jäänyt mies. Ehkäpä häntä oli sittenkin rokkikärpänen puraissut. Ehkä hänen oli tarvinnut vain nukkua yön yli päättääkseen, että kannatti ottaa vastaan järjestäjien pitkä kulttuurinen kädenojennus.

Alan taittaa jo piikkejä kammastani. Montako talvea itseni vielä pitääkään puskea päin räntää, jotta eräänä kesänä pääsen Ruisrockiin vapaamatkustajana ja purjehdin Kansanpuiston rantaan, vieläpä maksuttomalla miniristeilyllä? Toivon hartaasti, että Ruisrock tämän vuoden supermenestyksen kannustamana jatkaa siihen asti. Ehkä viimeistään tuolloin rokkisaarta huuhtoo harmaiden hiusten meri.