Miesenergiaa Mansessa
Aivan kuin naisvoimassa ei olisi jo riittävästi
kummasteltavaa, piti lähteä Tampereelle saakka miesenergiaa etsimään.
Opiskeluaikainen ystäväni nimittäin kutsui minut kylään kotiseudulleen tarkastamaan
Tampereen Teatterikesän tarjontaa.
Ensin suuntasimme Tampere-talolle tsekkaamaan tanskalaisen Neander-ryhmän BLAM!-nimisen teatteriproduktion, jossa ei puhuttu vaan kirjaimellisesti
hypittiin seinille. BLAM!, jota ryhmä luonnehtii lauseella ’Die Hard Meets the Office’, on yhdistelmä mimiikkaa, parkouria, sirkusta, akrobatiaa ja tanssia. Liike ja
kehollisuus ovat esityksen juttu, ja siksi sen ainokaisiin kolmeen sanaan why!!?, cut ja fuck latautuu
paljon painoa.
Näyttämöllä elehtii, ilmehtii, kikkailee, pyörii, kiipeää, kaatuu,
hyppää, ryömii, keinuu, heittää volttia ja leipoo toisiaan lättyyn neljä
toimistorottaa lopen kyllästyneinä harmaaseen kynänpyörittelyynsä ja toimiston
nurkassa raksuttavaan, keskinkertaisuuden ylimpään symboliin, faksiin. Kun
kireän, mutta omia paheitaan piilottelevan pomon silmä välttää, alkavat tämän
kolme alaista kuvitella itsensä toimintaelokuvien sankareiksi.
Hiirimäisen pysähtynyt uneliaisuus väistyy, kun miehet
filmaavat kuvitteellisella kameralla toimintaleffoista tuttuja stunttitemppuja.
Rei’ittäjät muuttuvat konekivääreiksi,
kun toimistoon pölähtävät vuoronperää paikalle Terminaattorin, RoboCopin
ja Rambon kaltaiset hahmot. Meno
kiihtyy, sankarit ja viholliset ampuvat ja tulevat ammutuiksi tuhdeilla
aseilla, ruumiit lennähtelevät seinille tai kierähtelevät toimiston sermien ja
pöytien yli. Esityksen alun vaisu tunnelma kiihtyy loppua kohden. Toimiston
lattiasta tulee seinä, pomosta sankari muiden mukana ja valtavan
loppurymistelyn jälkeen tunnelma muuttuu kiihkeäksi tanssiksi äijämusiikin tahtiin.
Yhden ketterimmistä rooleista veti esityksen ohjannut islantilaissyntinen
Kristján Ingimarsson, joka tunnetaan
Tanskassa niin poliittisen kuin kokeellisenkin teatterin tekijänä. Aamulehden
toimittaja Minna Ohtamaa on päässyt
jututtamaan poikamaisen kujeilevaa, 46-vuotiasta Ingimarssonia, joka kertoo
ottaneensa toimintaelokuvat esityksen aiheeksi, koska ihailee kyseisten
leffojen liikekieltä (Aamulehti/Ihmiset, 9.8.2014).
BLAM! edustaa tyylikästä miesenergiaa. Esityksen luulisi
kelpaavan vaativammallekin nuorelle miehelle, jonka kaltaisia ei teatterin
katsomossa tavallisesti tapaa. Nautin itsekin esityksen vauhdista ja miesten
taitavasta akrobatiasta. Olisin tosin saanut kohelluksesta enemmän irti, jos
kuuluisin toimintaelokuvien ystäviin ja olisin paremmin tunnistanut
näyttelijöiden metamorfoosien kohteet. Itse asiassa pidän toimintaleffoja
äärimmäisen haukotuttavina enkä muista, että olisin jaksanut katsoa ainuttakaan
lajityypin elokuvaa loppuun asti. Tämän kuitenkin jaksoin ja varsin mielelläni
vieläpä.
Seuraavana iltana suuntasimme TT Frenckelliin tarkistamaan,
mitä Jussi Parviaisen näytelmälle Jumalan rakastaja on tapahtunut
kolmessakymmenessä vuodessa. Testosteroni turskahteli entiseen malliin, rautaa
nousi ja näyttelijöiden ponnistus kuului ja tuntui varmasti takariville asti.
Näytelmästä oli tullut entistä ajankohtaisempi.
Pitänee paikkaansa väite, että Jumalan rakastaja oli
80-luvulla edellä aikaansa. Siihen aikaan oman kehon, fyysisen olemuksen ja
äärimmilleen viedyn yksilöllisyyden palvonta ja narsismi vähän jokaista
itsekeskeistä persoonallisuutta selittävänä käsitteenä nostivat treenattuja päitään.
Nyt omaan peilikuvaan tuijottaminen - tai sanoisiko oman kännykkäkameran
linssiin tuijottaminen - on jokamiehen ja jokanaisen velvollisuus mikäli mielii
olla olemassa ja kuulua jengiin. Sisältä hukassa oleva voima korvataan ulkokuoren
kiillolla ja houkuttelevuudella. Kehon hallinta todistaa itsensä voittamista. Jumala
kenties löytyy ihmisestä itsestään, mutta Juska
Paarman tapauksessa ulkoisen muodon maailmasta, täydellisestä kehosta.
Kokkolan kaupunginteatterin version Jumalan rakastajasta on
ohjannut Sakari Hokkanen ja vuoteen
2013 sen on sovittanut dramaturgi ja näytelmäkirjailija Jussi Moila. Käsiohjelmassa Moila kertoo, että vuoden 2013
versiossa alkuperäisesityksen provosoiva väkivalta ja aidontuntuinen seksi on
haluttu ohittaa, sillä itse tarinan ei haluttu peittyvän väkivaltaan ja
seksiin. Luen ohjelmasta, että tässä sovituksessa sen sijaan korostetaan ”ihmisten
yksinäisyyttä ja vieraantumista ruumiistaan sekä maailman ”pornoistumista”:
seksin muuttumista ulkoa nähdyksi sisältä koetun sijasta”.
Moila kertoo edelleen näytelmän kuvaavan suomalaista miestä
ja tämän roolia yhteiskunnallisessa murroksessa. ”Juska hylkää Jumalan ja omat
juurensa ja yrittää luoda itse itsensä. Hän jauhautuu markkinatalouden
yksilökultin ja konservatiivisen luterilaisen moraalin väliin: yrittää olla oma
jumalansa mutta hajoaa syyllisyyteen”, Moila jatkaa käsiohjelman tekstissä.
Juska Paarman osan vetäjä, näyttelijä Mikko Virtanen on rakentanut oman kehonsa uudelleen fyysisesti ja
esteettisesti vaativaa pääroolia varten. (Älkäämme muuten unohtako
kolmoisroolia vetänyttä Seppo Merviää,
joka esittää näytelmässä Juskan peilikuvaa, tämän bodariesikuvaa sekä
naismaista vaatesuunnittelijaa. Merviä vetää näytelmässä fyysisesti yhtä
ansiokasta roolia.) Treeniajastaan Virtanen on pitänyt blogia, josta voi lukea
että hänen suhteensa omaan kehoon muuttui ja vaiheeseen liittyi myös sairaalloisia
oman ruumiin itsetarkkailun muotoja. Kuinka helppoa onkaan kehittää itselleen
syömishäiriö, treenaamisen tai laihduttamisen pakko, jonka pohjalla on
valehteleva kehonkuva.
Juska Paarma taistelee mitättömyyden tunteen, eksistentiaalisen
yksinäisyyden, ulkoisen ja sisäisen jumalansa etsinnän, seksuaalisen kyvyn ja
impotenssin, homofobian sekä hybriksen kohtalonpyörässä. Veren maku suussaan
Juska riuhtoo rautaa katkeamispisteeseen asti. Hän löytää äärimmäisen kipupisteensä,
henkinen kantti katkeaa, Juska ristiinnaulitsee itsensä kehollisuuden
Golgatalle ja luisuminen mielen pimeyteen ja yli-ihmisenä elämisen harhaan
alkaa. Juskasta tulee ihailemansa David-patsas, ulkoisesti täydellinen
jumalankuva, sisäisesti silkkaa silkkoa. Piinaava itseinho ja yksinäisyys vääristyvät
vallaksi hallita toisten olemassaolon oikeutusta.
80-luvun Jumalan rakastajan yksityiskohtia en enää kovin
tarkasti muista, onhan näkemästäni esityksestä kulunut jo 30 vuotta. Ajassa kylläkin
on muuttunut paljon: alastomuus näyttämöllä ei enää ole sensaatio ja itsekorostuksen
välineet ovat mullistuneet täysin. Instagrammit, selfiet, tinderit, oman
viehätysvoiman kuvalliset testaamiset ja kuntosalijäsenyydet ovat kaikkien
ulottuvilla.
Jumalan rakastajan lailla edellä aikaansa oli myös Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen elämän kriisimonologi Yksinteoin vuodelta 1990. Faktan ja fiktion rajamailla liikkuva itsetilitys kun on tehty ennen some-aikakautta.
BLAM! pallottelee miehen kehollisuudella kevyen komiikan ja
sulavan liikkeen keinoin. Jumalan rakastaja taas ryömii pohjamudissa, tähtää
tarkasti kohteeseensa, ampuu järeästi ja jää vaivaamaan mieltä.
Ei kahta ilman kolmatta. Auringonlaskun viilennettyä
terassit (oli ihana hellepäivän ilta) pohdimme Jack the Roosterin vessassa
ystäväni kanssa, mihin suunnata seuraavaksi. ”Eiköhän lähdetä katsomaan
Vaavia”, ehdotin vain leikilläni, sillä tiesin ettei ystäväni erityisesti
punkista piittaa. Aliarvioin ystäväni laaja-alaisuutta, sillä tämä olikin heti
valmis. Kumijalka alle ja Pispalaan Vastavirta-klubille.
Lavalla soitteli jo Karanteeni.
Tungimme vessapaperia korviimme, koska korvatulpat eivät näköjään ikinä seuraa
mukanani. Karanteenin jälkeen soitti salolainen Vaavi ja meno vain parani kun lauteille nousi alun perin kouvolalainen
Loose Prick.
Yleisössä on paljon oman
ikäisiäni 70-80 -lukujen vaihteen punkmuistojaan nostalgisoivia hemmoja. Vasta
kun istuimme Vastavirrassa, muistin että juuri samainen ystäväni oli kylläkin
tutustuttanut minut 70-luvun lopussa tamperelaiseen opiskelija-asuntola Rastin
kellarissa sijainneeseen I-Klubiin, tuohon kaikkien myöhempien tamperelaisten punk-klubien
iskään.
Miesvoimalla kulttuurimatkani Manseen oli alkanut ja siihen
se oli myös päättyvä. Täysikuun kuumottaessa yön mustaamalla taivaalla matkalla
Vastavirta-klubilta ystäväni kotiin tilitti nuori taksikuski Latela-kielellään
eli Tampereen murteella perinpohjaisesti päänsärkyään ja muuta
terveydentilaansa sekä tyttöystävänsä kissan sairastumisesta aiheutunutta
stressiään. Miesenergia sai encorensa ja matka sujui poikkeuksellisen
rattoisasti.