Tovi Toven seurassa

Paljon hypetetyt taide- ja kulttuuri-ilmiöt lakkaavat tavallisesti kiinnostamasta minua ennen kuin ehdin niitä itse todistaa. Mielenkiinto lopahtaa. Tuntuu siltä, että monesta tuutista tulvivina välähdyksinä tai satunnaisina sirpaleina olen esityksen, elokuvan tai näyttelyn jo kokenut. Leffojen trailerit ovat spoilaajista pahimpia.

Mutta nyt jonotan kärsivällisesti kadulla noin kuudenkymmenen ihmisen kantapäillä. Me kaikki haluamme jalkamme Ateneumin oven väliin vielä kun mahdollista, neljä päivää ennen Tove Janssonin näyttelyn sulkeutumista. Jonossa huomaan, että Janssonilla on paljon ’tykkääjiä’. Teinit, nuoret opiskelijat, taidetta enemmänkin nähneet, vauvat ja mammat, miehet ja naiset aika lailla tasapuolisesti, suomen- ja ruotsinkieliset sekä vierasmaalaiset turistit odottavat maltillisesti omaa vuoroaan lippuluukulle.

Kuljemme peräkkäin Ateneumin väljissä saleissa kuin karja aitauksessaan. Kaikki haluavat nähdä järjestyksessä ja etuilematta jokaisen Toven taulun ja piirroksen. Näkemistä riittää: esillä on kymmeniä mahtavia öljyvärimaalauksia ja satoja luonnoksia ja piirroksia niin Muumien maailmasta kuin myös poliittisia pilakuvia ruotsinkielisestä sodanaikaisesta Garm-lehdestä. (Moniko Muumien ystävä muuten tietää, että Jansson kuvitti kirpakkaa ja rohkeaakin satiiria toisen maailmansodan käänteistä?)

Ymmärrän hyvin, että Tove halusi tulla arvostetuksi nimenomaan taidemaalarina. Hänen maalauksensa ovat vaikuttavia: 1930-40 -lukujen tummista, murretuista väreistä 50-luvun etsinnän kautta vapautuneempaan 60- ja 70 -lukujen abstraktiin ilmaisuun, informalismiin ja heleään värimaailmaan. Janssonin kehitys kuvataiteilijana noudatti ajan tuulia ja taidesuuntauksia - olivat linjassa ajan hengen kanssa.

Toven opettajan, Sam Vannin, vaikutus näkyy ja tuntuu etenkin muotokuvissa. Joihinkin maalauksiin on piirtynyt jälki-impressionisti Paul Gauguinia ihaileva ote. Itse lumoudun aivan erityisesti Toven 60-luvun meriaiheisista maalauksista. Niihin saattaa upota. Tai sitten kellua vellovilla aalloilla.

Janssonin aiheista näkyy, että taiteilija eli melkoisen yksityistä elämää. Asetelmat, kaupunkiasuntojen interiöörit, lukuisat omakuvat, muotokuvat, ikkunanäkymät, maisemat kertovat taiteilijan halusta työskennellä omassa rauhassaan. Toki kyseiset aiheet olivat tuohon aikaan yleisiä.

Jansson ei kenties ole huomattavan omaperäinen taidemaalari, mutta nautittavaa katseltavaa hänen tuotantonsa on aina hennosta Muumimaan olentoja luonnostelevasta tussiviivasta valtaviin ihmisjoukkoa kuvaaviin seinämaalauksiin. Koen näyttelyssä isoista taidemuseoista tutun exhaustion-ilmiön. Ihailtavaa on niin paljon, ettei mieleni kerralla pysty kaikkea ottamaan vastaan.

   

Kun astun Ateneumista ulos, jono on kasvanut jo korttelin mittaiseksi.

Zen ja sienestämisen taito

Enpä olisi nuorena uskonut, että keski-ikäisenä euforiaan riittää kaunis syyssää, metsän tuoksu, puiden suhina, sammaleen rapina kumisaappaiden alla, sienikori ja tattisaalis. En edes yritä olla omaperäinen vaan yhdyn sosiaalisen median lukuisiin hehkuttajiin, niihin jotka ovat löytäneet onnen sienimetsästä.

Juuri nyt metsä on täynnä ’pikkupossuja’ (porcino) kuten niitä italiaksi kutsutaan: puhtaita ja raikkaita herkkutatteja mattaisine suklaanruskeine hattuineen ja madottomine valkoisine jalkoineen. Sen kun menee ja ojentaa kätensä. Yksistään jo pieneltä mökkitontiltamme kokosin eilen parissa minuutissa kolmisenkymmentä herkkutattia. (Enkä tätä kertoessani edes turvaudu sienivaleeseen.)

Kuvassa sienikorissani näkyvän jättisienenkin poimin. Tutustuttuani mahtiyksilöön tarkemmin, oli sen jalka täysin madoton. Siitä paistelin sipulin ja smetanan kera kokonaisen pannullisen ilta-apetta.

Heikompanakin sienivuonna metsästäjä-keräilijän jälkeläisen vaisto vetää metsän siimekseen. On surkeita syksyjä, jolloin jopa kitkeriin kangasrouskuihin täytyy turvata. Toisina syksyinä löytyy runsaasti kultaisia kantarelleja poronjäkälämatolta, syötäväksi kelpaavia herkkutatteja harvemmin mistään. Paikkaa, jossa kasvaa runsaasti mustatorvisieniä, vaalin kuin suurinta salaisuuttani.

Toki voi metsään mennä ilman sienikoriakin, mutta ainakaan itse en tule sinne suunnanneeksi ilman järkevää syytä. Samoilun ihanuuden lisäksi sienet ovat maistuvaa ravintoa, josta talvella voi paistella muhennoksia tai keitellä kermaista tattisoppaa. Tässä kohtaa tekee mieleni ummistaa ainakin toinen silmäni Tshernobylin säteilyltä. Tosin radioaktiivista cesiumia herkkutateissa kuulemma esiintyy vähemmän kuin monissa muissa kauppasienissä. Elohopeaa ja hopeaa niissä kuitenkin jonkin verran on.

Sienestäminen on zen. Puhdasta meditaatiota. Mielen tyhjennystä. Henkisten voimien lataamista. En tiedä juuri mitään muuta toimintaa, jossa mieli täydellisesti lepää samaan aikaan kehon työskennellessä metsän risukoissa, kivikoissa, ylä- ja alarinteissä, upottavassa kosteassa sammaleessa.

Eräänä syksynä olin onnekas. Näin suoraan yläpuolellani taivaalla monisatapäisen kurkiparven kokoamassa kurnuttaen joukkojaan ja suuntaavan sitten valtavana kurkiaurana kohti etelää.

Bullerinan muotokuva

Näköjään on tavakseni tullut muistella menneitä, joten annan mennä.

Olin nähnyt kesällä 1984 Leningradissa esteettisen tajuni ylösalasin pyöräyttäneen neuvostotaiteilijoiden balettiesityksen. Kyseessä oli sittemmin täälläkin arvoon nousseen koreografin Boris Eifmanin luomus, tuohon aikaan rajan takana arveluttavassa maineessa olevan nykytanssin liitto klassisen baletin kanssa. Eifmanin ’uuden baletin’ ryhmä oli tuohon itselleni kohtalokkaaseen kesään mennessä toiminut kaupungissa seitsemän vuotta ja kiertänyt tanssimassa ympäri laajan neuvostomaan.

Eifmanin baletti oli taistellut tilastaan virallisen taidekäsityksen kentässä, mutta valloittanut puolelleen niin paikallisen kulttuuriväen, intelligentsijan kuin myös länsituristitkin. En undergroundiin uponneena ollut aikaisemmin ollut erityisen innostunut baletista saatikka elitistisenä pitämästäni kulttuurista yleensä. Nähtyäni alun perin Mozartin säveltämän hauskan opera buffan Figaron häiden mukaelman, tällä kertaa Gioachino Rossinin musiikilla esitettynä tanssiteoksena, avauduin yhdessä illassa baletille.

Niinpä heti silloiseen kotikaupunkiini Tampereelle palattuani ilmoittauduin Elwa Molinin aikuisbaletin tunneille. Tosin ryhmässä nuorin taisi olla seitsenvuotias ja meitä parikymppisiä oli vain muutama. Yksi pikkupoikakin joukossa oli. Viime vuoden lopussa Elwa ripusti tossut naulaan ja sulki pyöreät 50 vuotta tanssin riemua levittäneen Tanssiin kutsu-koulunsa ovet. Harmi. Muistelen lämpimästi Elwaa opettajana. Tunneille oli tumpelompikin tervetullut. Aina oli toivoa.

Olin pitkä ja kömpelöhkö enkä todellakaan mikään hoikkeliini. Ihan alas spagaattiin en koskaan päässyt. Lonkkani vaivoin kääntyivät ulospäin 180 asteen aukikiertoon niin kutsutussa jalkojen ensimmäisessä asennossa ja syvälle alas painuvasta grand pliéstä pääsin vain vaivoin ylös heikoin reisilihaksini. Grand jeténi, jossa jalat on korkeassa ilmalennossa tarkoitus heittää spagaattimaiseen asentoon - se oli siis päämäärä - näytti sivullisesta varmastikin varpusen hypähtelyltä.  Noloa, mutta niin ihanaa. Taistelu painovoimaa vastaan uudisti minut tanssitunti tanssitunnin jälkeen.

Tankoharjoitukset á la barre ne vasta mahtavia olivat. Opettaja komensi sivulta: "Tendu! Fondu! Frappé! Älkää roikkuko tangossa!" Lukukauden lopulla saimme luvan hankkia kovakärkiset balettitossut, nuo kaikkien pikkutyttöjen ja hieman isompienkin lempijalkineet. Olin haltioissani. Kun ensimmäisen kerran yritin - tangossa tietysti roikkuen - nousta niillä varpailleni, olivat nilkkani muljahtaa. Aivan liian paljon painoa aivan liian heikoille nilkoille. Ei olisi minusta tullut Kansallisbaletin pikkujoutsenta vaikka olisivat kotona laittaneet balettikouluun jo kaksivuotiaana.

Poikaystävästäni hurahdukseni balettiin oli pelkästään huvittavaa. Varsin uskalletusti hän kutsui minua bullerinaksi. Olin sitten kuinka naurettavan näköinen tahansa, tuon vuoden jälkeen tunsin oman kehoni aivan uudella tasolla. Olin tullut ’kehotietoiseksi’. Vaikka baletin lähes kaikki liikkeet kumartavat ainoastaan estetiikalle ja jopa vääristävät ihmiskehon luonnottomiin asentoihin luodakseen keveyden illuusion, oli vartalon vääntämisestä hyötyä. Hyvä ryhti ei lähde hartioiden oikaisusta taaksepäin, se lähtee lantion ojennuksesta kohti kattoa. Sen tiedän yhä.

Yhä myös seuraan Eifmanin baletin voittokulkua maailmalla.

Miesenergiaa Mansessa

Aivan kuin naisvoimassa ei olisi jo riittävästi kummasteltavaa, piti lähteä Tampereelle saakka miesenergiaa etsimään. Opiskeluaikainen ystäväni nimittäin kutsui minut kylään kotiseudulleen tarkastamaan Tampereen Teatterikesän tarjontaa.

Ensin suuntasimme Tampere-talolle tsekkaamaan tanskalaisen Neander-ryhmän BLAM!-nimisen teatteriproduktion, jossa ei puhuttu vaan kirjaimellisesti hypittiin seinille. BLAM!, jota ryhmä luonnehtii lauseella ’Die Hard Meets the Office’, on yhdistelmä mimiikkaa, parkouria, sirkusta, akrobatiaa ja tanssia. Liike ja kehollisuus ovat esityksen juttu, ja siksi sen ainokaisiin kolmeen sanaan why!!?, cut ja fuck latautuu paljon painoa.

Näyttämöllä elehtii, ilmehtii, kikkailee, pyörii, kiipeää, kaatuu, hyppää, ryömii, keinuu, heittää volttia ja leipoo toisiaan lättyyn neljä toimistorottaa lopen kyllästyneinä harmaaseen kynänpyörittelyynsä ja toimiston nurkassa raksuttavaan, keskinkertaisuuden ylimpään symboliin, faksiin. Kun kireän, mutta omia paheitaan piilottelevan pomon silmä välttää, alkavat tämän kolme alaista kuvitella itsensä toimintaelokuvien sankareiksi.

Hiirimäisen pysähtynyt uneliaisuus väistyy, kun miehet filmaavat kuvitteellisella kameralla toimintaleffoista tuttuja stunttitemppuja.  Rei’ittäjät muuttuvat konekivääreiksi, kun toimistoon pölähtävät vuoronperää paikalle Terminaattorin, RoboCopin ja Rambon kaltaiset hahmot. Meno kiihtyy, sankarit ja viholliset ampuvat ja tulevat ammutuiksi tuhdeilla aseilla, ruumiit lennähtelevät seinille tai kierähtelevät toimiston sermien ja pöytien yli. Esityksen alun vaisu tunnelma kiihtyy loppua kohden. Toimiston lattiasta tulee seinä, pomosta sankari muiden mukana ja valtavan loppurymistelyn jälkeen tunnelma muuttuu kiihkeäksi tanssiksi äijämusiikin tahtiin.

Yhden ketterimmistä rooleista veti esityksen ohjannut islantilaissyntinen Kristján Ingimarsson, joka tunnetaan Tanskassa niin poliittisen kuin kokeellisenkin teatterin tekijänä. Aamulehden toimittaja Minna Ohtamaa on päässyt jututtamaan poikamaisen kujeilevaa, 46-vuotiasta Ingimarssonia, joka kertoo ottaneensa toimintaelokuvat esityksen aiheeksi, koska ihailee kyseisten leffojen liikekieltä (Aamulehti/Ihmiset, 9.8.2014).

BLAM! edustaa tyylikästä miesenergiaa. Esityksen luulisi kelpaavan vaativammallekin nuorelle miehelle, jonka kaltaisia ei teatterin katsomossa tavallisesti tapaa. Nautin itsekin esityksen vauhdista ja miesten taitavasta akrobatiasta. Olisin tosin saanut kohelluksesta enemmän irti, jos kuuluisin toimintaelokuvien ystäviin ja olisin paremmin tunnistanut näyttelijöiden metamorfoosien kohteet. Itse asiassa pidän toimintaleffoja äärimmäisen haukotuttavina enkä muista, että olisin jaksanut katsoa ainuttakaan lajityypin elokuvaa loppuun asti. Tämän kuitenkin jaksoin ja varsin mielelläni vieläpä.

Seuraavana iltana suuntasimme TT Frenckelliin tarkistamaan, mitä Jussi Parviaisen näytelmälle Jumalan rakastaja on tapahtunut kolmessakymmenessä vuodessa. Testosteroni turskahteli entiseen malliin, rautaa nousi ja näyttelijöiden ponnistus kuului ja tuntui varmasti takariville asti. Näytelmästä oli tullut entistä ajankohtaisempi.

Pitänee paikkaansa väite, että Jumalan rakastaja oli 80-luvulla edellä aikaansa. Siihen aikaan oman kehon, fyysisen olemuksen ja äärimmilleen viedyn yksilöllisyyden palvonta ja narsismi vähän jokaista itsekeskeistä persoonallisuutta selittävänä käsitteenä nostivat treenattuja päitään. Nyt omaan peilikuvaan tuijottaminen - tai sanoisiko oman kännykkäkameran linssiin tuijottaminen - on jokamiehen ja jokanaisen velvollisuus mikäli mielii olla olemassa ja kuulua jengiin. Sisältä hukassa oleva voima korvataan ulkokuoren kiillolla ja houkuttelevuudella. Kehon hallinta todistaa itsensä voittamista. Jumala kenties löytyy ihmisestä itsestään, mutta Juska Paarman tapauksessa ulkoisen muodon maailmasta, täydellisestä kehosta.

Kokkolan kaupunginteatterin version Jumalan rakastajasta on ohjannut Sakari Hokkanen ja vuoteen 2013 sen on sovittanut dramaturgi ja näytelmäkirjailija Jussi Moila. Käsiohjelmassa Moila kertoo, että vuoden 2013 versiossa alkuperäisesityksen provosoiva väkivalta ja aidontuntuinen seksi on haluttu ohittaa, sillä itse tarinan ei haluttu peittyvän väkivaltaan ja seksiin. Luen ohjelmasta, että tässä sovituksessa sen sijaan korostetaan ”ihmisten yksinäisyyttä ja vieraantumista ruumiistaan sekä maailman ”pornoistumista”: seksin muuttumista ulkoa nähdyksi sisältä koetun sijasta”.

Moila kertoo edelleen näytelmän kuvaavan suomalaista miestä ja tämän roolia yhteiskunnallisessa murroksessa. ”Juska hylkää Jumalan ja omat juurensa ja yrittää luoda itse itsensä. Hän jauhautuu markkinatalouden yksilökultin ja konservatiivisen luterilaisen moraalin väliin: yrittää olla oma jumalansa mutta hajoaa syyllisyyteen”, Moila jatkaa käsiohjelman tekstissä.

Juska Paarman osan vetäjä, näyttelijä Mikko Virtanen on rakentanut oman kehonsa uudelleen fyysisesti ja esteettisesti vaativaa pääroolia varten. (Älkäämme muuten unohtako kolmoisroolia vetänyttä Seppo Merviää, joka esittää näytelmässä Juskan peilikuvaa, tämän bodariesikuvaa sekä naismaista vaatesuunnittelijaa. Merviä vetää näytelmässä fyysisesti yhtä ansiokasta roolia.) Treeniajastaan Virtanen on pitänyt blogia, josta voi lukea että hänen suhteensa omaan kehoon muuttui ja vaiheeseen liittyi myös sairaalloisia oman ruumiin itsetarkkailun muotoja. Kuinka helppoa onkaan kehittää itselleen syömishäiriö, treenaamisen tai laihduttamisen pakko, jonka pohjalla on valehteleva kehonkuva.

Juska Paarma taistelee mitättömyyden tunteen, eksistentiaalisen yksinäisyyden, ulkoisen ja sisäisen jumalansa etsinnän, seksuaalisen kyvyn ja impotenssin, homofobian sekä hybriksen kohtalonpyörässä. Veren maku suussaan Juska riuhtoo rautaa katkeamispisteeseen asti. Hän löytää äärimmäisen kipupisteensä, henkinen kantti katkeaa, Juska ristiinnaulitsee itsensä kehollisuuden Golgatalle ja luisuminen mielen pimeyteen ja yli-ihmisenä elämisen harhaan alkaa. Juskasta tulee ihailemansa David-patsas, ulkoisesti täydellinen jumalankuva, sisäisesti silkkaa silkkoa. Piinaava itseinho ja yksinäisyys vääristyvät vallaksi hallita toisten olemassaolon oikeutusta.

80-luvun Jumalan rakastajan yksityiskohtia en enää kovin tarkasti muista, onhan näkemästäni esityksestä kulunut jo 30 vuotta. Ajassa kylläkin on muuttunut paljon: alastomuus näyttämöllä ei enää ole sensaatio ja itsekorostuksen välineet ovat mullistuneet täysin. Instagrammit, selfiet, tinderit, oman viehätysvoiman kuvalliset testaamiset ja kuntosalijäsenyydet ovat kaikkien ulottuvilla.

Jumalan rakastajan lailla edellä aikaansa oli myös Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen elämän kriisimonologi Yksinteoin vuodelta 1990. Faktan ja fiktion rajamailla liikkuva itsetilitys kun on tehty ennen some-aikakautta.

BLAM! pallottelee miehen kehollisuudella kevyen komiikan ja sulavan liikkeen keinoin. Jumalan rakastaja taas ryömii pohjamudissa, tähtää tarkasti kohteeseensa, ampuu järeästi ja jää vaivaamaan mieltä.

Ei kahta ilman kolmatta. Auringonlaskun viilennettyä terassit (oli ihana hellepäivän ilta) pohdimme Jack the Roosterin vessassa ystäväni kanssa, mihin suunnata seuraavaksi. ”Eiköhän lähdetä katsomaan Vaavia”, ehdotin vain leikilläni, sillä tiesin ettei ystäväni erityisesti punkista piittaa. Aliarvioin ystäväni laaja-alaisuutta, sillä tämä olikin heti valmis. Kumijalka alle ja Pispalaan Vastavirta-klubille.

Lavalla soitteli jo Karanteeni. Tungimme vessapaperia korviimme, koska korvatulpat eivät näköjään ikinä seuraa mukanani. Karanteenin jälkeen soitti salolainen Vaavi ja meno vain parani kun lauteille nousi alun perin kouvolalainen Loose Prick. 

Yleisössä on paljon oman ikäisiäni 70-80 -lukujen vaihteen punkmuistojaan nostalgisoivia hemmoja. Vasta kun istuimme Vastavirrassa, muistin että juuri samainen ystäväni oli kylläkin tutustuttanut minut 70-luvun lopussa tamperelaiseen opiskelija-asuntola Rastin kellarissa sijainneeseen I-Klubiin, tuohon kaikkien myöhempien tamperelaisten punk-klubien iskään.

Miesvoimalla kulttuurimatkani Manseen oli alkanut ja siihen se oli myös päättyvä. Täysikuun kuumottaessa yön mustaamalla taivaalla matkalla Vastavirta-klubilta ystäväni kotiin tilitti nuori taksikuski Latela-kielellään eli Tampereen murteella perinpohjaisesti päänsärkyään ja muuta terveydentilaansa sekä tyttöystävänsä kissan sairastumisesta aiheutunutta stressiään. Miesenergia sai encorensa ja matka sujui poikkeuksellisen rattoisasti.

DBTL – rokkireleistä pikeepaitaan

Alkavat tämän kesän festarit loppua ennen kuin kunnolla edes ehdin iloita muiden mukana.  Kävin sentään Down By The Laiturin lauantai-illassa aistimassa ilmapiiriä. Iloinen yllätys oli, etten juurikaan tuntenut porukan keskellä itseäni fossiloituneeksi juhlijaksi. Laiturista on tullut turkulaisten ja vähän turistienkin yhteinen juhla. Siitä kertovat tietysti myös festarin laaja artistikunta Robinista Apulannan, Neljän Ruusun, Rasmuksen ja Daruden kautta Kaija Koohon, Paula Koivuniemeen ja Martti Servoon & Napanderiin.

Kansanjuhlan tunnelman aistii valitettavasti myös itse alueen ulkopuolella joenpenkalla, joka illan mittaan kuorruttui roskasta, tyhjistä olutkeissien kuorista ja niistä Viron tölkeistä, joita ulkomaalaiset pullonkerääjätkään eivät huoli noukkia.

Kun tungeksimme parin ystäväni kanssa esiintymisalueella pikee- ja teepaitaisten, sortseihin ja helleasuihin pukeutuneiden, pikemminkin keski-ikää hipovien juhlijoiden kuin teinien joukossa, aloimme muistella DBTL:n syntyä. Hyvää tuuria minulla silloisena tamperelaisena oli, kun satuin Turkuun tuttavien luokse vierailulle juuri kun kaikkien aikojen ensimmäistä Laituri-festaria pysytettiin vuonna 1988.

Meininki oli tuolloin toinen. Juhla oli pienimuotoinen, levisi ympäri kaupungin kapakoiden ja katujen pieniksi mutta pääosin ilmaisiksi tapahtumiksi hieman Taiteiden yön tapaan. Laituri rokkasi. Kaupungilla risteili joukoittain mustiin pukeutuneita rock-hahmoja ja mustahuuliakin; monilla yllään nahkatakit, polvista repaleiset farkut tai pinkeät trikoot. Tänä kesänä sain oikein zoomailemalla zoomata, jos halusin näköpiiriini jonkun vähääkään rock-henkisen kohteen.

Ystäväni muisteli, että alkuaikojen Laituri oli Se Vuoden Tapahtuma, jota varten kaivettiin naftaliinista prätkärotsit ja muut rokkivermeet ja lähdettiin radalle. Yliopistotutkijoistakin kuoriutui esiin rokkaava ydin: kerran vuoteen tieteen toivot saivat sonnustautua kapinaimagoon, joka kyti kaiken akateemisen asiallisuuden alla.

Itsekin muistan hyvin erään baaritiskiepisodin. Vieressä istunut keski-ikäinen turkulainen mieshenkilö alkoi arvostella prätkärotsiin ja mustiin Dekadenz-goottipuodista hankkimiini mustiin narutrikoisiin pukeutunutta minua kysyen ’Mikä pelle sääkin oot?’ Myönnän, että manselaisena vaihtoehtokulttuurin kasvattina kysymys pääsi yllättämään täysin puun takaa. Tampereen yleinen katukuva kun näytti ja näyttää edelleen  rokkaavammalta kuin konsanaan Lontoon, jos ei oteta huomioon etnistä vaatetusta.

Ekojen festareiden päätapahtuma sijoittui Iskeri-TVO-S-Osis –akselille ja näitä opiskelijakapakoita yhdisti rocktuubi, tunneli, jota pitkin pystyi kulkemaan kuppilasta ja esiintymislavalta toiseen. Kaupungin legendaarinen rock-pubi Tinatuoppikin täytyi tietysti tarkastaa ja rennoksihan meno todettiin. Ei ollut lainkaan paheksuttavaa, jos pitkämatkalaisena otti pienet torkut alakerran sohvalla.

Toki DBTL:n järjestäjät ovat vaihtuneet jo moneen kertaan. Nykyisistä vapaaehtoisistaan huolimatta festarin alkuaikojen talkootunnelma on väistynyt kannattavuusvaatimusten alle. Se näkyy myös festivaalin ilmeessä, aluetta hallitsevat panimoiden tuotteiden logot, erilaiset tuotenimet ja makkarakojut.

Turkulaisten Jorma Teerijoen ja Riikka Oksasen nuorine, katu-uskottavine apureineen lanseeraama alkuperäinen Down By The Laituri oli siinä määrin iso suksee, että helsinkiläiset perustivat pikimmiten itselleen samanlaisen, Urban Festivalin. Uuden vuosituhannen taitteessa myös turkulainen elektronisen musiikin festivaali Koneisto sai toimia esikuvana pääkaupunkilaisille.  Kupittaalla järjestetty festarihan siirtyi vuosien 2000 ja 2001 jälkeen helsinkiläisille, koska Turun kaupungilla ei ollut kiinnostusta lähteä taloudellisesti tukemaan tätä uuden tyyppistä musiikkijuhlaa.

Ensimmäinen DBTL, joka kuulemma sai nimensä vastavedoksi Creedence, Clearwater & Revivalin Up Around the Bend -biisille, vietettiin kesäkuun alussa muistaakseni hyvinkin koleissa keleissä, jolloin nahkatakki puettiin todelliseen tarpeeseen. Kun juhla siirrettiin heinäkuun loppuun, on arskakin alkanut näyttäytyä pippaloissa. Tosin muistissa on hyvin kahden vuoden takainen Dingon keikka, joka jokirannan yllä riehuvan ukkossään vuoksi jouduttiin poikkeuksellisesti keskeyttämään.

Mutta tikulla minua silmään. Mitä syytä on muistella menneitä, kun koko maailma ja ajanhenki on muuttunut sitten nousukkaan 80-luvun. Silloin lähes täystyöllistetyssä Suomessa kapinoitiin rokilla, koska ei haluttu laukata menestyksen perässä. Nyt ei kapinoida edes syystä, vaikka useimmilta menestys karkaa kiitolaukkaa jo kaukana horisontissa.

Rokkia ilman rahoja

 ”Yli 70-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi Ruisrockiin ja saavat matkustaa maksutta vesibussikuljetuksella festivaalialueelle Turun keskustasta ja takaisin”, luin Ruisrockin nettisivujen infosta.

Ruisrock on jo muutaman vuoden osoittanut reilua rock-henkeä ja suonut kaikille yli 70-vuotiaille ilmaisen festivaalitarjonnan. Eikä siinä vielä kaikki: seniorit pääsevät maksuttomasti seilaamaan vesibussilla keskustasta Aurajoen rannasta suoraan parhaille paikoille festivaalialueen ytimeen. Vesibussi kuljettaa uskalikot myös turvallisesti takaisin.

Näin pari kesää sitten matkallani Ruisrockiin jo iällä olevan miehen, joka oli lähtenyt rohkeasti tutustumaan rock-festareihin. Hän asteli Kansanpuiston rantalaiturilla takaisin kohti rock-laivaa jo iltapäivän varhaisina tunteina. Mieli kaipasi kotiin. Kuulin miehen mennessään marmattavan, ettei täällä mitään erityistä ole. Ei edes ilmaista kahvitarjoilua.   

Kaunis kulttuuriteko Ruisrockin järjestäjiltä, mutta osataanko sitä arvostaa? Kun laskeskelee hieman päässään, huomaa että tämän päivän yli 70-vuotias on syntynyt sodan päättymisen aikoihin 1944 tai ennen sitä. 60-luku on saattanut monelle heistä olla antoisaa ja vapaamielistä aikaa kukkaislapsena. 70-luvun lahkeiden lepatus ja hulmuavatukkainen hard rock lienevät painuneen jäljiksi hermoverkkoon. Potentiaalisia ilmaisasiakkaita siis.

Tulen juuri Ruissalosta. Leppoisassa sunnuntain beach partyssa näin yleisön joukossa huomattavan monta senioria. Rollaattorinkin bongasin. Eilen oli paikallaolijoiden mukaan ikämiehiä ja -naisia kuljeskellut massojen mukana enemmänkin. Olipa niitäkin, jotka aikoinaan olivat kokeneet paikan päällä tämän ensimmäisen suomalaisen rockfestivaalin ainutlaatuisen pioneeritunnelman.

Kerran rock, aina rock. Uskon vakaasti, että noin kuvio menee joidenkin kohdalla. Tietysti on niitä, jotka elämä ja arkinen työn touhu on kesyttänyt. Miesten rokkikutrit ovat putoilleet parturin lattialle, kravatti on oikaistu; naisten hiusmalli vaihtunut lyhyeen helppohoitoiseen, jakkupuku hakeutunut ylle.  Itse asiassa useimmille juuri niin on käynyt. Rock ei enää kiinnosta. Sohva vetää puoleensa.  Mökin autereisilta rannoilta ei jakseta irrottautua tai muuten vaan mukavasti laiskottaa. Nuorisokin arveluttaa. Mitä ne vandaalit siellä mahtavat touhuta?  Mustapaidat, pitkätukat, tillintallin tietysti kaikki.

Sanotaan, ettei ole ilmaisia lounaita. Tässä tapauksessa en silti pysty kuvittelemaan, mitä varsinaista hyötyä harmaiden panttereiden rokkaamisesta Ruisrockille olisi. Seitsenkymppisten rokista vieraantumisen varaan järjestäjien on turvallista laskea. Suurta ilmaisyleisöä ei ikirokkareista kerry. Pr-arvo sen sijaan on suuri: näin meillä Ruisrokissa Turuus.

Palaanpa muutaman vuoden takaiseen muistooni. Olin taas seuraavana päivänä matkalla Kansanpuistoon. Kukapa muukaan astui samaan vesibussiin kuin tuo vaille ilmaiskahvia jäänyt mies. Ehkäpä häntä oli sittenkin rokkikärpänen puraissut. Ehkä hänen oli tarvinnut vain nukkua yön yli päättääkseen, että kannatti ottaa vastaan järjestäjien pitkä kulttuurinen kädenojennus.

Alan taittaa jo piikkejä kammastani. Montako talvea itseni vielä pitääkään puskea päin räntää, jotta eräänä kesänä pääsen Ruisrockiin vapaamatkustajana ja purjehdin Kansanpuiston rantaan, vieläpä maksuttomalla miniristeilyllä? Toivon hartaasti, että Ruisrock tämän vuoden supermenestyksen kannustamana jatkaa siihen asti. Ehkä viimeistään tuolloin rokkisaarta huuhtoo harmaiden hiusten meri. 

Elämänlanka ja hirttoköysi

”...tuli kummallinen olo, ei surullinen eikä iloinen, tien olo”, lainatakseni Petri Tammisen romaanin Enon opetukset oivaltavia loppusanoja. Kävin katsomassa elokuvan Locke, josta en tiennyt etukäteen käytännöllisesti katsoen mitään. Onneksi. Leffaseuralaiseni oli ainoastaan maininnut, että koko elokuva tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa.

Näin olikin, näennäisesti. Mies ajaa öistä moottoritietä Birminghamista kohti Lontoota. Aivan elokuvan alkukohtausta lukuun ottamatta, jossa Ivan Locke (Tom Hardy) lähtee illalla työpäivän päätyttyä valtavalta rakennustyömaalta, elokuva on kuvattu nimihenkilön ajamassa henkilöautossa.

Elokuva on käsittämättömän jännittävä. Ei ainoastaan hyppysissään pitävä vaan oikeasti jännittävä. Aikamoinen suoritus tunnin ja 25 minuuttia kestävältä reaaliajassa tapahtuvalta elokuvalta, jossa kuvataan vain yhtä henkilöä istumassa autonratissa. Kuvissa loputtomat öisen kaupungin ja moottoritien valot. Kuva viipyy välillä Locken tyynenä pysyttelevissä kasvoissa, välillä heijastuskuvana ikkunassa tai moottoritien autojen valojonoina. Puhelimen päässä ääninä vaihtuva joukko ihmisiä, jotka kaikki odottavat Lockelta jotakin suurta.

Toimintaelokuvistakin tuttu Tom Hardy (Inception, Isku Mogadishuun, Yön ritarin paluu) on elämänsä roolissa. Pienieleisesti hän luo esiin päätöksen tehneen miehen järkkymättömyyden kohtalonsa edessä. Leffan on kuvannut Haris Zambarloukos. Sama mies, joka on myös visuaalisesti hehkuvan elokuvan Mamma Mia! luupin takana.

Tästä Steven Knightin ohjaamasta brittiläis-amerikkalaisesta elokuvasta tuntuu mahdottomalta kertoa ilman juonipaljastuksia.  Jos olet lukemassa tätä, kannattanee ensin katsoa tämä mainio elokuva.

Ivan Locke on perheenisä, joka on niin töissä kuin kotonakin tehnyt aina kaiken oikein. Melkein.  Eräänä iltana työvuoron päätyttyä Locke tekee tienristeyksessä valinnan ja lähtee ajamaan pimeässä illassa Lontooseen johtavaa tietä. Birminghamissa häntä odottavat kotona Katrina-vaimo ja kaksi poikaa sekä briteille tärkeä Suuri Futisottelu, jota katsomaan muu perhe on jo kokoontunut. Vain isä puuttuu porukasta. Tien päällä Lockea odottaa tuntematon taival kohti omaatuntoa ja tilien tasaamista edesmenneen isän kanssa.

Locke työskentelee rakennustyömaalla vastuullisena työnjohtajana. Seuraavana aamuna odottaa Euroopan historian suurin betonivalu, jossa luodaan perusta uudelle megalomaaniselle, ilta-auringossa mailin pituisen varjon jättävälle rakennukselle. Kukonlaulun aikaan on saapumassa 218 rekallista märkää betonia. Locke on työmaalla ainoa, jolla betonin pumppaus tässä mittakaavassa on hanskassa, ja rakennusyrityksen pääkallonpaikalla Chicagossa johtajat luottavat miehen ammattitaitoon. Kaiken on oltava aamuun mennessä millilleen kunnossa tai syntyy katastrofi, joka polttaa hukkaan 100 miljoonaa dollaria. Sen päälle vielä suuri epäonnistumisen häpeä ja Chicagon raivo.

Lontoossa synnytyslaitoksella odottaa epävarmana satunnainen rakastajatar, ensisynnyttäjäksi iäkäs Bethan, jonka Locke on tavannut aikaisemmin työmatkallaan. Yhden yön hairahdus on johtanut raskauteen, naisen viimeiseen mahdollisuuteen löytää henkilökohtainen onni. Lapsi on Locken.

Katsojana saa puhelu puhelulta kuulla, mistä aineksista Ivan Locken elämä koostuu. Sairaalassa kieppuu tunnemyrskyssään avuton keski-ikäinen synnyttäjä, johon Lockella ei ole vähäisintäkään emotionaalista sidettä. Työmaalla panikoi yllättäen elämää suuremman vastuun harteilleen saanut alainen Donal raivostuneiden esimiesten räksyttäessä taustalla. Kotona yllätysuutisen vastikään puhelimessa mieheltään saanut vaimo oksentaa pahaa oloaan vessassa välillä Lockelle puhelimeen kauhun maustamia, tuomitsevia sanoja sylkien. Locken pojat odottavat isää kotiin jakamaan jalkapallo-ottelun hurman ja Locke itse, yrittäen kaiken keskellä pysytellä zeniläisen tyynenä, järjestelee auton ratissa elämänsä palikoita uusiksi.

Jalkapallo-ottelu kulkee käänteisenä metaforana kautta elokuvan. Vuoden tärkeimmässä matsissa joukkueen ainainen luuseri yllättää kaikki ja tekee pelin ratkaisevat maalit. Locke autossaan, varmana menestyjänä tunnettu, päästää puolestaan irti vakaasti rullaavasta elämästään ja tekee oharit täytenä yllätyksenä kaikille.

Locken valitsema tie uhkaa viedä häneltä perheen ja työpaikan, kaiken. Tärkein kuitenkin jää: itsekunnioitus ja sisäinen tieto siitä, että se mitä juuri nyt on tekemässä, on enemmän oikein kuin mikään aikaisemmin. Mies korjaamassa erehdystään. Toimimassa toisin kuin aikoinaan oma isä, joka jätti poikansa ja jolle tämä nyt suoltaa katkeria sanoja öisellä moottoritiellä. ’ Katso ja ota opiksesi’, raivoaa Locke isänsä takapenkillä matkustavalle mätänevälle muistolle.

Matkalla auto pysähtyy vain yhden ainoan kerran:  Locke puhelimessa kuuntelemassa syntyneen lapsensa ensimmäisiä ääntelyitä. Birminghamista ajoon lähtiessään Lockella oli rakastava perhe ja arvostettu työpaikka. Valintansa tehdessään mies tietää, että työpaikka on mennyttä ja todennäköisesti myös rakastamansa perhe. Lontooseen saapuessaan Ivan Lockella on varmaa enää uusi elämä vastasyntyneen kitinänä puhelimen päässä.

Elämänlanka ja hirttoköysi. Auto lähtee liikkeelle, elämä jatkuu. Nyt toisenlaisena.