Zen ja sienestämisen taito

Enpä olisi nuorena uskonut, että keski-ikäisenä euforiaan riittää kaunis syyssää, metsän tuoksu, puiden suhina, sammaleen rapina kumisaappaiden alla, sienikori ja tattisaalis. En edes yritä olla omaperäinen vaan yhdyn sosiaalisen median lukuisiin hehkuttajiin, niihin jotka ovat löytäneet onnen sienimetsästä.

Juuri nyt metsä on täynnä ’pikkupossuja’ (porcino) kuten niitä italiaksi kutsutaan: puhtaita ja raikkaita herkkutatteja mattaisine suklaanruskeine hattuineen ja madottomine valkoisine jalkoineen. Sen kun menee ja ojentaa kätensä. Yksistään jo pieneltä mökkitontiltamme kokosin eilen parissa minuutissa kolmisenkymmentä herkkutattia. (Enkä tätä kertoessani edes turvaudu sienivaleeseen.)

Kuvassa sienikorissani näkyvän jättisienenkin poimin. Tutustuttuani mahtiyksilöön tarkemmin, oli sen jalka täysin madoton. Siitä paistelin sipulin ja smetanan kera kokonaisen pannullisen ilta-apetta.

Heikompanakin sienivuonna metsästäjä-keräilijän jälkeläisen vaisto vetää metsän siimekseen. On surkeita syksyjä, jolloin jopa kitkeriin kangasrouskuihin täytyy turvata. Toisina syksyinä löytyy runsaasti kultaisia kantarelleja poronjäkälämatolta, syötäväksi kelpaavia herkkutatteja harvemmin mistään. Paikkaa, jossa kasvaa runsaasti mustatorvisieniä, vaalin kuin suurinta salaisuuttani.

Toki voi metsään mennä ilman sienikoriakin, mutta ainakaan itse en tule sinne suunnanneeksi ilman järkevää syytä. Samoilun ihanuuden lisäksi sienet ovat maistuvaa ravintoa, josta talvella voi paistella muhennoksia tai keitellä kermaista tattisoppaa. Tässä kohtaa tekee mieleni ummistaa ainakin toinen silmäni Tshernobylin säteilyltä. Tosin radioaktiivista cesiumia herkkutateissa kuulemma esiintyy vähemmän kuin monissa muissa kauppasienissä. Elohopeaa ja hopeaa niissä kuitenkin jonkin verran on.

Sienestäminen on zen. Puhdasta meditaatiota. Mielen tyhjennystä. Henkisten voimien lataamista. En tiedä juuri mitään muuta toimintaa, jossa mieli täydellisesti lepää samaan aikaan kehon työskennellessä metsän risukoissa, kivikoissa, ylä- ja alarinteissä, upottavassa kosteassa sammaleessa.

Eräänä syksynä olin onnekas. Näin suoraan yläpuolellani taivaalla monisatapäisen kurkiparven kokoamassa kurnuttaen joukkojaan ja suuntaavan sitten valtavana kurkiaurana kohti etelää.