Rokkia ilman rahoja

 ”Yli 70-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi Ruisrockiin ja saavat matkustaa maksutta vesibussikuljetuksella festivaalialueelle Turun keskustasta ja takaisin”, luin Ruisrockin nettisivujen infosta.

Ruisrock on jo muutaman vuoden osoittanut reilua rock-henkeä ja suonut kaikille yli 70-vuotiaille ilmaisen festivaalitarjonnan. Eikä siinä vielä kaikki: seniorit pääsevät maksuttomasti seilaamaan vesibussilla keskustasta Aurajoen rannasta suoraan parhaille paikoille festivaalialueen ytimeen. Vesibussi kuljettaa uskalikot myös turvallisesti takaisin.

Näin pari kesää sitten matkallani Ruisrockiin jo iällä olevan miehen, joka oli lähtenyt rohkeasti tutustumaan rock-festareihin. Hän asteli Kansanpuiston rantalaiturilla takaisin kohti rock-laivaa jo iltapäivän varhaisina tunteina. Mieli kaipasi kotiin. Kuulin miehen mennessään marmattavan, ettei täällä mitään erityistä ole. Ei edes ilmaista kahvitarjoilua.   

Kaunis kulttuuriteko Ruisrockin järjestäjiltä, mutta osataanko sitä arvostaa? Kun laskeskelee hieman päässään, huomaa että tämän päivän yli 70-vuotias on syntynyt sodan päättymisen aikoihin 1944 tai ennen sitä. 60-luku on saattanut monelle heistä olla antoisaa ja vapaamielistä aikaa kukkaislapsena. 70-luvun lahkeiden lepatus ja hulmuavatukkainen hard rock lienevät painuneen jäljiksi hermoverkkoon. Potentiaalisia ilmaisasiakkaita siis.

Tulen juuri Ruissalosta. Leppoisassa sunnuntain beach partyssa näin yleisön joukossa huomattavan monta senioria. Rollaattorinkin bongasin. Eilen oli paikallaolijoiden mukaan ikämiehiä ja -naisia kuljeskellut massojen mukana enemmänkin. Olipa niitäkin, jotka aikoinaan olivat kokeneet paikan päällä tämän ensimmäisen suomalaisen rockfestivaalin ainutlaatuisen pioneeritunnelman.

Kerran rock, aina rock. Uskon vakaasti, että noin kuvio menee joidenkin kohdalla. Tietysti on niitä, jotka elämä ja arkinen työn touhu on kesyttänyt. Miesten rokkikutrit ovat putoilleet parturin lattialle, kravatti on oikaistu; naisten hiusmalli vaihtunut lyhyeen helppohoitoiseen, jakkupuku hakeutunut ylle.  Itse asiassa useimmille juuri niin on käynyt. Rock ei enää kiinnosta. Sohva vetää puoleensa.  Mökin autereisilta rannoilta ei jakseta irrottautua tai muuten vaan mukavasti laiskottaa. Nuorisokin arveluttaa. Mitä ne vandaalit siellä mahtavat touhuta?  Mustapaidat, pitkätukat, tillintallin tietysti kaikki.

Sanotaan, ettei ole ilmaisia lounaita. Tässä tapauksessa en silti pysty kuvittelemaan, mitä varsinaista hyötyä harmaiden panttereiden rokkaamisesta Ruisrockille olisi. Seitsenkymppisten rokista vieraantumisen varaan järjestäjien on turvallista laskea. Suurta ilmaisyleisöä ei ikirokkareista kerry. Pr-arvo sen sijaan on suuri: näin meillä Ruisrokissa Turuus.

Palaanpa muutaman vuoden takaiseen muistooni. Olin taas seuraavana päivänä matkalla Kansanpuistoon. Kukapa muukaan astui samaan vesibussiin kuin tuo vaille ilmaiskahvia jäänyt mies. Ehkäpä häntä oli sittenkin rokkikärpänen puraissut. Ehkä hänen oli tarvinnut vain nukkua yön yli päättääkseen, että kannatti ottaa vastaan järjestäjien pitkä kulttuurinen kädenojennus.

Alan taittaa jo piikkejä kammastani. Montako talvea itseni vielä pitääkään puskea päin räntää, jotta eräänä kesänä pääsen Ruisrockiin vapaamatkustajana ja purjehdin Kansanpuiston rantaan, vieläpä maksuttomalla miniristeilyllä? Toivon hartaasti, että Ruisrock tämän vuoden supermenestyksen kannustamana jatkaa siihen asti. Ehkä viimeistään tuolloin rokkisaarta huuhtoo harmaiden hiusten meri. 

Elämänlanka ja hirttoköysi

”...tuli kummallinen olo, ei surullinen eikä iloinen, tien olo”, lainatakseni Petri Tammisen romaanin Enon opetukset oivaltavia loppusanoja. Kävin katsomassa elokuvan Locke, josta en tiennyt etukäteen käytännöllisesti katsoen mitään. Onneksi. Leffaseuralaiseni oli ainoastaan maininnut, että koko elokuva tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa.

Näin olikin, näennäisesti. Mies ajaa öistä moottoritietä Birminghamista kohti Lontoota. Aivan elokuvan alkukohtausta lukuun ottamatta, jossa Ivan Locke (Tom Hardy) lähtee illalla työpäivän päätyttyä valtavalta rakennustyömaalta, elokuva on kuvattu nimihenkilön ajamassa henkilöautossa.

Elokuva on käsittämättömän jännittävä. Ei ainoastaan hyppysissään pitävä vaan oikeasti jännittävä. Aikamoinen suoritus tunnin ja 25 minuuttia kestävältä reaaliajassa tapahtuvalta elokuvalta, jossa kuvataan vain yhtä henkilöä istumassa autonratissa. Kuvissa loputtomat öisen kaupungin ja moottoritien valot. Kuva viipyy välillä Locken tyynenä pysyttelevissä kasvoissa, välillä heijastuskuvana ikkunassa tai moottoritien autojen valojonoina. Puhelimen päässä ääninä vaihtuva joukko ihmisiä, jotka kaikki odottavat Lockelta jotakin suurta.

Toimintaelokuvistakin tuttu Tom Hardy (Inception, Isku Mogadishuun, Yön ritarin paluu) on elämänsä roolissa. Pienieleisesti hän luo esiin päätöksen tehneen miehen järkkymättömyyden kohtalonsa edessä. Leffan on kuvannut Haris Zambarloukos. Sama mies, joka on myös visuaalisesti hehkuvan elokuvan Mamma Mia! luupin takana.

Tästä Steven Knightin ohjaamasta brittiläis-amerikkalaisesta elokuvasta tuntuu mahdottomalta kertoa ilman juonipaljastuksia.  Jos olet lukemassa tätä, kannattanee ensin katsoa tämä mainio elokuva.

Ivan Locke on perheenisä, joka on niin töissä kuin kotonakin tehnyt aina kaiken oikein. Melkein.  Eräänä iltana työvuoron päätyttyä Locke tekee tienristeyksessä valinnan ja lähtee ajamaan pimeässä illassa Lontooseen johtavaa tietä. Birminghamissa häntä odottavat kotona Katrina-vaimo ja kaksi poikaa sekä briteille tärkeä Suuri Futisottelu, jota katsomaan muu perhe on jo kokoontunut. Vain isä puuttuu porukasta. Tien päällä Lockea odottaa tuntematon taival kohti omaatuntoa ja tilien tasaamista edesmenneen isän kanssa.

Locke työskentelee rakennustyömaalla vastuullisena työnjohtajana. Seuraavana aamuna odottaa Euroopan historian suurin betonivalu, jossa luodaan perusta uudelle megalomaaniselle, ilta-auringossa mailin pituisen varjon jättävälle rakennukselle. Kukonlaulun aikaan on saapumassa 218 rekallista märkää betonia. Locke on työmaalla ainoa, jolla betonin pumppaus tässä mittakaavassa on hanskassa, ja rakennusyrityksen pääkallonpaikalla Chicagossa johtajat luottavat miehen ammattitaitoon. Kaiken on oltava aamuun mennessä millilleen kunnossa tai syntyy katastrofi, joka polttaa hukkaan 100 miljoonaa dollaria. Sen päälle vielä suuri epäonnistumisen häpeä ja Chicagon raivo.

Lontoossa synnytyslaitoksella odottaa epävarmana satunnainen rakastajatar, ensisynnyttäjäksi iäkäs Bethan, jonka Locke on tavannut aikaisemmin työmatkallaan. Yhden yön hairahdus on johtanut raskauteen, naisen viimeiseen mahdollisuuteen löytää henkilökohtainen onni. Lapsi on Locken.

Katsojana saa puhelu puhelulta kuulla, mistä aineksista Ivan Locken elämä koostuu. Sairaalassa kieppuu tunnemyrskyssään avuton keski-ikäinen synnyttäjä, johon Lockella ei ole vähäisintäkään emotionaalista sidettä. Työmaalla panikoi yllättäen elämää suuremman vastuun harteilleen saanut alainen Donal raivostuneiden esimiesten räksyttäessä taustalla. Kotona yllätysuutisen vastikään puhelimessa mieheltään saanut vaimo oksentaa pahaa oloaan vessassa välillä Lockelle puhelimeen kauhun maustamia, tuomitsevia sanoja sylkien. Locken pojat odottavat isää kotiin jakamaan jalkapallo-ottelun hurman ja Locke itse, yrittäen kaiken keskellä pysytellä zeniläisen tyynenä, järjestelee auton ratissa elämänsä palikoita uusiksi.

Jalkapallo-ottelu kulkee käänteisenä metaforana kautta elokuvan. Vuoden tärkeimmässä matsissa joukkueen ainainen luuseri yllättää kaikki ja tekee pelin ratkaisevat maalit. Locke autossaan, varmana menestyjänä tunnettu, päästää puolestaan irti vakaasti rullaavasta elämästään ja tekee oharit täytenä yllätyksenä kaikille.

Locken valitsema tie uhkaa viedä häneltä perheen ja työpaikan, kaiken. Tärkein kuitenkin jää: itsekunnioitus ja sisäinen tieto siitä, että se mitä juuri nyt on tekemässä, on enemmän oikein kuin mikään aikaisemmin. Mies korjaamassa erehdystään. Toimimassa toisin kuin aikoinaan oma isä, joka jätti poikansa ja jolle tämä nyt suoltaa katkeria sanoja öisellä moottoritiellä. ’ Katso ja ota opiksesi’, raivoaa Locke isänsä takapenkillä matkustavalle mätänevälle muistolle.

Matkalla auto pysähtyy vain yhden ainoan kerran:  Locke puhelimessa kuuntelemassa syntyneen lapsensa ensimmäisiä ääntelyitä. Birminghamista ajoon lähtiessään Lockella oli rakastava perhe ja arvostettu työpaikka. Valintansa tehdessään mies tietää, että työpaikka on mennyttä ja todennäköisesti myös rakastamansa perhe. Lontooseen saapuessaan Ivan Lockella on varmaa enää uusi elämä vastasyntyneen kitinänä puhelimen päässä.

Elämänlanka ja hirttoköysi. Auto lähtee liikkeelle, elämä jatkuu. Nyt toisenlaisena.