Pihalintujen liverrys

The Yardbirds Blues Alive! -klubilla Logomossa Turussa 29.3.2014

Ihan pakko postata tähän vielä muistoja talven viimoista. The Yardbirdsin keikka jäi niin elävästi mieleeni. Kirjasin tuolloin tunnelmiani ylös. Pahoittelen, että kamera jäi kotiin. Olkaa hyvät!

The Yardbirdsin fanit ovat kansoittaneet Logomon Blues Alive! -klubin. Valkoisilla pöytäliinoilla katetut pöydät ovat täyttyneet jo hyvissä ajoin. Paljon pariskuntia. Tavallista useampi läsnäolija on harmaahiuksinen. Yksi oli tullut paikalle rollaattorilla.

Haen oluen ja jään nojaamaan pystypöytään salin takaosaan.  Floridan keikoilta palannut paikallinen Hank Damnfellow’n luotsaama ränttätänttäkokoonpano Gangster of Love southern rock -habituksessaan ei herätä ansaitsemaansa huomiota lämmitellessään brittirockin isoisiä. Laiskat taputukset ja muutama kannustava vihellys.

Olen liikkeellä jälkipolveni kanssa. Kaksi sukupolvea, musiikkimauissa yhtymäkohtia rajapinnoilla. Sekä poikani että myös omissa mielikuvissani The Yardbirds edustaa mennyttä maailmaa. Vanhat patut. Ensin rautalanka sitten kukkaislapset. Woodstock? Olen googlannut taustatietoja The Yadbirdsistä ja venyttänyt Spotifyssa muistikuviani bändin biiseistä. Woodstockissa bändi ei ehtinyt esiintyä.

The Yardbirds astuu lavalle vaivihkaa. Yleisö reagoi vaimeasti. Siirryimme lavan eteen, joka pysyy tyhjänä kuin koulun juhlasali heinäkuussa. Intoamme arastellen siirrymme sivummalle lavan vasempaan laitaan, muutoin olisimme tyystin kahden.  Heti kärkeen bändi läväyttää taloon vahvan blues-tunnelman aloitusbiisillään Drinking Muddy Water ja heti perään I’m not Talkin’. Kolmantena soi jo bändin yksi tunnetuimmista hiteistä, Heartful of Soul. Yleisö taputtaa kohteliaasti mutta ei tilaisuuden edellyttämällä vimmalla.

Nolottaa. The Yardbirds on monen rockin jättiläisen esikuva: The Clashin Joe Strummer ja Aerosmithin Steven Tyler fanittivat comboa, ja The Yardbirds oli muistaakseni Kissin Paul Stanleynkin ensimmäinen keikkakokemus. The Yardbirdsin musiikki on yksi niitä voimallisia sysäyksiä, jotka ovat työntäneet monen finninaamaisen työläiskorttelin pojan muusikon tielle. Nämä puolestaan ovat nousseet oman aikansa rock-esikuviksi.

Bluesbiisin Back Where I Started aikana yleisö lämpenee hoilaamaan introa laulaja Andy Mitchellin yllyttämänä. Seuraamme liittyy kolme tunnelman tai vanhojen muistojen lämmittämää keski-ikäistä naista. Tanssahtelemme viidestään lavan reunassa. Kun biisi loppuu, taputan käteni verille. Kirjaimellisesti. Myös laulaja kiittää yleisöä ja antaa aplodit ”erityisesti teille, jotka tanssitte”.  Kuuluuko tämän luokan orkesterin osoittaa suosiotaan muutamalle satunnaiselle liikehtijälle?  Olen kiitollinen, imarreltukin ja jo todella nolona turkulaisyleisön puolesta.

Vuonna 1963 perustettu lontoolaisorkesteri on kasvattanut ja nostanut pinnalle kolme suurta kitaran maestroa: Eric Claptonin, Jimmy Pagen ja Jeff Beckin.  Yhtye oli koossa viisi vuotta, jonka jälkeen Page perusti Led Zeppelinin vuonna 1968. Se soitti ensimmäiset keikkansa nimellä The New Yardbirds. Kuriositeettina mainittakoon, että Michelangelo Antonionin leffan Blow up – erään suudelman jälkeen klubikohtauksessa soittaa The Yardbirds biisinsä Train Kept A-Rollin Pagen ja Beckin aikaisessa kokoonpanossa.

1992 uudelleen pystyyn polkaistussa The Yardbirdsissä on yhä kaksi alkuperäisjäsentä: myöhemmin progressiivisen Renaissance-yhtyeen perustamassa käväissyt rumpali Jim McCarty ja yhtyeen alkuaikojen soolokitaristi Anthony ’Top’ Topham. Vanhempiensa opintielle painostamana Topham jätti paikkansa Claptonille.  Nuorempaa polvea ovat 2000-luvulla mukaan tulleet laulaja Andy Mitchell, soolokitaristi Ben King ja basisti Dave Smale.

Keikan loppupuolella saamme viimein tanssia Over Under Sideways Down -biisin sekä bändin tunnetuimman hitin, For Your Loven tahdissa. Ennen loppua soi salissa vielä Jake Holmes -cover Dazed and Confused. Vahvaa progressiivista psykedeliaa meille 70-luvun diggareille.

Kokkolan, Vaasan, Helsingin ja Turun keikat ovat The Yardbirdsin lahja Suomelle Englannin ja Yhdysvaltojen Ultimate Rhythm and Blues Tour -kiertueen välissä. Täysin yllättävää on bändin soundin ajantasaisuus. En osannut odottaa, että 60-luvun psykedeelisenpuoleinen repertuaari soi välillä jopa funkisti groovaten ja tiukasti kiinni tässä päivässä.

Encoren Smokestack Lightning jälkeen laulaja lupaa bändin tulevan saliin juttelemaan ja jakamaan nimmareita. Suurin osa yleisöstä poistuu välittömästi narikan kautta taksijonoon. Pihalinnut sen sijaan eivät odotuta fanejaan. Laulaja huikkaa jotakin ja poikani menee juttelemaan. Jään ujompana seisomaan syrjemmälle. Kitaristi Ben King lähestyy minua muovituoppi kädessään ja kysyy, mitä pidin keikasta. Yllätyn ja kerron päällimmäisistä fiiliksistä. Claptonin, Pagen ja Beckin jäljissä saapasteleva King jatkaa ystävällistä smalltalkiaan, ja ajattelen ainoastaan, ettei tällainen ole mahdollista kotimaamme provinssista saatikka susirajan sisältä tulevan bändin kanssa. Täällä ollaan Kovin Isoa Staraa.

King kehuu Logomon rakennusta ja äimistelee edellisiltaisen The Voice of Finlandin jäljiltä näkemiään superkalliita soittopelejä. Saan vaikutelman, ettei brittimuusikon palkoilla elellä leveästi. Kysyy, ketkä meillä kuuluvat VOF:in tuomareihin. Onnekseni pääsen heti tyrkkäämään kaupungin oman pojan Mike Monroen. –Hanoi Rocks,  toteaa King empimättä. Mietin hetken jatkanko jutustelua Elastisella tai PMMP:n Miralla.  En ryhdy luettelemaan täystuntemattomia muusikonnimiä. Anne Mattila? Who the…